Ilmoja pidellyt

Talvi yllätti Backlundin. Taas. Kun tuli ensimmäinen nollapäivä, en osannut yhtään pukeutua oikein. En ollut ennakoinut, joten patteritkin olivat asunnossa ihan kylmät, ja liikkuminen peiton alta ei todellakaan houkutellut. Enkä liikkunut. Äitiysloma – mikä ihana tekosyy. Mutta niinhän se menee: kun lokakuun ensimmäinen ”kylmä” päivä tulee (kun lämpötila on nollassa tai vain yhden asteen päälle), niin palelemme, emmekä suostu lämpimästä ulos. Kun maaliskuussa päästään takaisin noihin lukemiin, niin kuljemme kylillä takki auki ja pipo taskussa. Ensimmäiset kaivavat jo shortseja ja t-paitoja esille.

Juuri noin kauan mä pystyn luontevasti keskustelemaan säästä. Sen jälkeen hiljennyn, enkä osaa sanoa mitään. Tai ehkä osaisin, koska osaanhan katsoa ikkunasta ja nähdä millainen sää siellä on, mutta en osaa puhua ilman että tulee kova itsetietoisuuden ja teennäisyyden tunne. Kun alkaa puhua säästä, se tarkoittaa että ei ole mitään muuta mistä puhua, ja silloin mä aina ajattelen: miksi mä sitten juttelen tämän ihmisen kanssa?

Taksi on small talk –paikoista ongelmallisin. Joillakin taksikuskeilla on harjaantunut silmä, ja ne huomaavat heti yhden lauseen jälkeen onko asiakas sellainen, joka haluaa jutella vai ei. Ja ellei ole, niin kuskikaan ei juttele. Mutta kaikki eivät kehtaa olla taksissakaan hiljaa, ja he lähtevät jäykkään keskusteluun mukaan.
–No kylläpäs nyt tulikin kylmä.
-Juu. Ei olisi vielä viikonloppuna uskonut.
-Niinpä. Saas nähdä milloin tulee ensimmäiset lumet.
-Jaa-a, saas nähdä. Jokos sulla on tässä talvirenkaat?
-Juu, kyllä ne pitää ajoissa laittaa.
-Niinhän se on.

Sitten hetkeksi hiljennytään, kunnes taas jatketaan kaavamaista ja jähmeää jutustelua siitä, onko asiakas mahdollisesti itse jo vaihtanut talvirenkaat. Ja sitten pohditaan taas, että milloinkohan ne lumet oikein tulevat, ja sitten toinen huomauttaa, että Lapissahan niitä on jo tullut ja yöpakkasia myös. Tunnelma on vaivaantunut, ja sitten pitää feikata, että soittaa jonnekin, vain jotta ei tarvitsisi jatkaa teennäistä jutustelua.

Meidän on siis keksittävä uusi kansallinen small talk –aihe. Mikä sitten olisi niin neutraali aihe, että siitä voisi aloittaa harmittoman keskustelun? Ajankohtaiset aiheet ovat hankalia, sillä esimerkiksi politiikkaa tai vaikkapa vaalirahoitusta ei voi päivitellä, ilman että saa taksikuskilta palopuheen kirosanoilla höystettynä siitä miten järjestelmä on mätä, ja niin ovat poliitikotkin. Ei sellaista jaksa kuunnella keltään, mutta vähiten ventovieraalta. Aihe ei siis voi olla sellainen, josta jollakulla saattaa olla vahva mielipide, koska vaikkakin aatteellisuus on yhteiskunnallisesti tärkeää ja jopa ihmisessä viehättävää, se on small talk –tilanteessa yhtä helvettiä. TV-ohjelmista voi keskustella vain sellaisen kanssa joka sitä ohjelmaa katsoo, ja kirjoja on liian monta, jotta siitä saisi universaalin aiheen. Voisi tietysti kysyä onko toisella vaikka joulu- tai kesäloma- tai vappusuunnitelmia, riippuen vuodenajasta, mutta se on kovin henkilökohtainen asia, eikä toinen välttämättä halua sinulle kertoa sukunsa joulukirkkoperinteitä.

Niinpä mä nykyään feikkaan sen puhelun heti kun matka alkaa.

Tekosyy - mikä ihana tekosyy

Mulla on yksi erittäin täsmällinen lahjakkuus, josta kuitenkin on aidosti hyvin harvoin hyötyä. Olen nimittäin asioiden oikeutukseen tekosyyn keksimisen mestari. Monilla (ainakin monella naisella) on joskus huono omatunto jostakin ostoksesta. Vaikka on täysin oikeutettua hemmotella itseään, niin moni soimaa itseään jo kotimatkalla. ”Se oli liian kallista”. ”Oikeasti en tarvitse tätä”. ”Minulla on jo kolmet melkein saman näköiset”. Tuon viimeisen kommentin kuulen viimeistään mieheltäni kun tulen kotiin TAAS mukanani mustat saappaat. Ongelma on tietysti siinä, että mieheni ei näe niissä eroa, vaikka minä näen erot hyvin selkeästi. Ja osaan selostaa miksi tarvitsin myös juuri nämä saappaat. (Esim. tietyt housut ja hameet eivät yhtään sovi tietynlaisen pintamateriaalin tai korkokorkeuden kanssa. Tietenkin).

No tässä muutamia: Elämme kovin epävarmoja aikoja, ja monet yritykset vähentävät väkeä. Jos minä ilmestyn töihin vanhoissa lumpuissa, niin ihan varmasti singahdan sinne yt-listan kärkeen, koska eihän asiakkaiden eteen mitään pulimummoa voi marssittaa. Siksi on siis ensiarvoisen tärkeää, että ostan muutaman uuden vaatteen. Tämä on investointi tulevaisuuteen.
Jos taas tulee ostettua vaikka joku hieman liian kallis vaateparsi, niin kannattaa ostaa siihen kylkeen vikkelästi toinen vaate, joka on halvempi, sillä silloin on keskimäärin käyttänyt ihan kohtuullisen määrän rahaan.

Entäpäs kun pitäisi lähteä lenkille, mutta laiskottaa ja tekisi mieli jäädä sohvalle katsomaan televisiota? Onnistuu. Pitää vain valita sarja tarkasti. Dokumentit (kuten ”4D: Äitini on lapseni isä” tai jotain) tietysti kannattaa katsoa sekä kaikenmaailman muut asiaohjelmat (näihin luetaan myös kaikki ne sisustus- ja remonttiohjelmat), koska niiden perusteella voi käydä asiantuntevasti keskusteluja hyvinkin kapeista aiheista (kuten siitä, miten tapettitarrakuvio helpoiten kiinnitetään tai kuinka saada 50 dollarilla uusi makuuhuone).

Monilla on saattanut kouluruotsi, -saksa ja ranska ruostua jo aikalailla, mutta jotta ne saattaa hyvällä omallatunnolla säilyttää ansioluettelossaan, niin täytyy taitoja verestää. No sehän käy kaikkein helpoiten katsomalla Beck-elokuvia tai sitä saksalaista saippuaoopperaa Lemmen Viemää SubTV:lta. Viel wichtiger als draussen läufen.

Näin pandemia-aikoihin kannattaa tietysti tankata myös lääketieteellinen perustietous, ihan varmuuden vuoksi. Itse opiskelen sitä Housen ja Greyn Anatomian kautta.

Tosi-TV:lle ei voi edes keksimällä keksiä mitään hyvää tekosyytä, koska se on kamalaa aivoja mädättävää scheissea (ellei scheisse ole tuttu sana, katso kielineuvot yllä). Niitäkin voi kuitenkin perustella puhumalla vaikeita: Tosi-TV:ssä näkee postmodernistisen yhteiskunnan meta-auktoriteettien sirpaloituneisuuden, ja mikäli sitä aikoo tarkastella dekonstruktion kautta, niin ohjelmia täytyy seurata deduktiivisesti. Tai jotain. Mutta eipähän kukaan tuon jälkeen kysele tarkemmin. Korkeintaan kysyvät, että kuka on sun suosikkityttö Unelmien Poikamiehessä (Mari). Tekosyy – mikä ihana tekosyy.

Musiikkisnobit

Nyt – kypsässä 29 vuoden iässä – mä voin sen avoimesti tunnustaa. Mä en oikeasti hiffaa musiikkia mitenkään älyttömän paljon, en niin sanotusti tajua what all the fuss is about.

Jokaisella ihmisellä on joku tarina jostain TAJUNNANRÄJÄYTTÄVÄSTÄ biisistä, joka muutti heidän elämänsä. Musiikkisnobit jaksavat jaaritella pseudosyvällisiä jostain lyriikoista ja riffeistä ja tiesmiestä tuntitolkulla. Ne pitävät itseään aina vähän parempina ja mielenkiintoisempina ja syvällisempinä kuin muut ihmiset, vaikka saattavat olla oikeasti vähän luusereita, koska eivät varmaan itse osaa soittaa yhtään mitään.

Musiikkisnobit ovat sitä mieltä, että suositut bändit eivät voi olla hyviä, vaan korkeintaan voi kuunnella jotain Audioslavea, joka on kuitenkin tarpeeksi katu-uskottava vaikka myykin levyjä. Jos kuuntelee jotain muuta kuin Le Corps mince de francoise’a niin ne katsoo sua nenävartta pitkin ja tuhahtaa.

Kyllä mäkin voin tykätä jostain bändistä, ja minun on tiedetty jopa joskus käyneen keikalla tai ostaneen levyn, mutta todella harvoin se on sellainen elämää suurempi kokemus. Se on melodiaa ja sanoja. Se voi olla tosi lahjakkaasti tehty, mutta se on siitä huolimatta vaan melodiaa ja sanoja. Se on kivaa, ja se voi saada hyvälle tuulelle, tai kututuulelle tai kiukkutuulelle tai menotuulelle ja se sopii erittäin moneen tilanteeseen, mutta mä en ikinä jaksaisi analysoida mitään musiikkia. Mä voin myöntää, etten mä juurikaan kuuntele biisien sanoja... Huono ihminen? Huono musiikinkuuntelija, ainakin.

Murrerokki EI ole ihmeellistä. Se on sitä samaa iskelmärokkia mutta murteella.
Hevirokki ON monelle pelkkää örinää, silloinkin kun se ei ole sitä örinäheviä.
Se japanilainen rokki on vaan todella kiusallista.
Spice Girls, New Kids on The Block ja vaikkapa Herrey’s ovat kaupallista, mutta viihdyttävää!
Buuu musiikkisnobeille ja jee Nylon Beatille!

Myrsky ankkalammessa

Ankkalammessa myrskyää. Hankenin ylioppilaskunnan nettisivuilla on käyty keskustelua Lucia-ehdokkaista, ja ei ShsWeb mitään muuta nettiforumia kummempi ole. Niinpä keskustelun sisältö on lähinnä tämä: ”Ehdokas X näyttää siltä että sen naaman yli olisi ajanut traktori”, ”enpä ole eläissäni nähnyt noin kamalia pärstöjä”, ”kauheita hirviöitä ovat löytäneet, mä oksennan” jne. Eli ihan perussettiä. Siitä raportoi Hufvudstadsbladet, ja kommenttia pyydettiin kaikilta tietysti Hankenin rehtoria ja varmaan Jutta Zilliacusta myöten (sitä pitää aina konsultoida suomenruotsalaisissa käyttäytymisasioissa). Folkhälsan (joka Lucia-kisaa järjestää) suuttui ja kauhistui (koska Lucia jos mikä on pyhää) ja paikalle huudetaan Amnesty ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja Jumala ja Stefan Wallin. Televisioon mennään sättimään sivuston päätoimittajaa (suomenruotsalaiseen ohjelmaan tietysti). Että kyllä he ymmärtävät että netissä on sananvapaus MUTTA SE EI SAATANA KOSKE LUCIA-EHDOKKAITA! Tästä draamasta puhuu nyt koko ankkalampi. Ja osa meistä kuolee melkein nauruun.

Netissä ihmiset kirjoittavat karmeaa paskaa, koska voivat kirjoittaa anonyymisti. Siis yhtäkään nettikeskustelua ei kannata lukea, jos ei tahdo itselleen megavitutusta sekä vakuuttavaa epäuskoa evoluutioon. Voisihan sitä luulla että esimerkiksi Hesarin nettifoorumia käyttävät ihmiset, jotka ovat fiksuja, mutta silloin ajattelisi väärin. On siellä varmaan fiksujakin, mutta enemmistö on idareita ja provoja. 90 % kerroista kun lukee jonkun uutisen yhteydessä kommentteja nettiforumilta, niin alkaa aika nopeasti läimimään itseään, koska ei muistanut että NETTIKESKUSTELUJA EI PIDÄ LUKEA. Sama toistuu tasaisin väliajoin, mutta se ei muuta siitä faktaa, että joka kerta se ottaa yhtä paljon päähän. Menee jotenkin usko ihmiskuntaan, kun (taas) joutuu huutamaan ääneen ”ei voi vittu olla näin tyhmää jengii!”. Mä en suosittele nettikeskustelujen lukemista kenellekään.

That said: niin se vaan on. Sananvapaus on tärkeä arvo, mutta siinä on armottoman typeryyden mentävä porsaanreikä. Ihmiset muuttuvat kamalan ilkeiksi netissä, enkä osaa sanoa mistä se johtuu. Puskista ammutaan, ja puretaan jotain omaa pahaa oloa ja kateutta ja vihaa. Lukekaapa joskus Markkinointi & Mainonta –lehden nettifoorumia. Siellä hämmentyy miten ilkeästi mainosalan ihmiset toisistaan puhuvat netissä. Kasvotusten ovat varmaan ihan kivoja.
Jos ihminen esiintyy julkisuudessa, niin jotakuta alkaa aina vituttaa. Voit loppuun asti yrittää olla kiva ja miellyttää kaikkia, mutta voit laskea sen varaan, että jokaista fania kohtaan on kaksi jotka kirjoittavat nettiin jotain paskaa. En usko, että kukaan julkkis googlaa itseään. Ensimmäinen kerta opettaa. Et löydä julkista henkilöä, josta ei jossain kirjoitettaisi ihan kamalaa paskaa. Ei tietenkään ole huippumahtavaa kun joku kirjoittaa että on tyhmä, ruma, läski fasistihuora tai jotain, mutta niin se menee. Jollakulla oli todellakin niin paha olla, että hänen täytyi parantaa oloaan oksentamalla jonkun vieraan julkkiksen päälle netissä. Ja jos ei hänellä sen parempaa tekemistä ole, niin silloin häntä pitää ennemmin sääliä kuin kovasti vihata. Ei kaikkia pidäkään miellyttää, ja se on sitä paitsi mahdotonta.

Mutta takaisin näihin Lucia-ehdokkaihin. Kyllä hekin tiesivät kun ehdokkaiksi ryhtyivät, että heistä tulee pienimuotoisia julkkiksia ankkalammikossa. On tosi koomista, että kun paskaa kirjoitetaan Mikael Jungnerista, rehtorista, jostakin proffasta, Stefan Wallinista, Calle Haglundista tai ylioppilaskunnan hallituksesta tai jostakusta muusta semijulkkiksesta niin se on kaikkien mielestä ihan ok, eikä kukaan koe, että asiaan tarvitsee puuttua. Mutta sitten kun kirjoitetaan Lucia-ehdokkaista, niin asia raportoidaan päivätolkulla jo valtakunnanmediaa myöten. Ei tän suomenruotsalaisempaa draamanäytelmää voisi edes keksiä fiktiokirjailija. Jos suostuisin käyttämään blogitekstissä hymiöitä, niin tähän tulisi sellainen. Ehkä jopa sellainen joka hekottaa suu auki.

TV-ekspertti

Tehtiin tunnin lenkki äsken vauvan kanssa. Se nukahtaa vaunuihin niin hyvin, että nukkuu vielä kotonakin. Kuorin sen haalareista ja vaunuista vasta kun se alkaa huutamaan, antaa sen goisata siellä rauhassa niin kauan kuin haluaa. Nyt on se hetki, joten mamma ehtii vähän bloggaamaan.

Toi vaaveli on ihana, ja mä oon ihan mutsi. Tai oonhan mä koko ajan tiennyt, että mut on tehty äidiksi, mutta kaikki muut eivät ehkä ihan heti olisi niin ajatelleet. Nää ekat kuukaudet ovat menneet aika paljon himassa, mitä nyt neuvolassa, mummolassa ja Sähkötalon Robertsissa välillä käydään hengaamassa. Tahti on hidastunut. Ekaa kertaa oltiin kahdestaan Miehen kanssa poissa kotoa pari viikkoa sitten. Miehen ystävä meni naimisiin, ja olimme häissä. Ne olivat onneksi Helsingissä (eikä jossain jumalan selän takana, niin kuin monet ystäviään vihaavat pariskunnat hääpäissään tuppaavat juhlansa järjestämään), joten tiesin pääseväni vartissa kotiin jos liian kova ikävä yllättäisi. Se ehkä auttoi psykologisesti, ja mä sinnittelinkin (ja kykenin omasta mielestäni vähän pitämään hauskaakin) monta, monta tuntia. Kolmen tunnin kohdalla lähetin ekan tekstiviestin (”moi, miten siellä menee?”. Ihan niin kuin ei vauvaa hoitava äitini olisi ilmoittanut jos menisi muuten kuin hyvin), mutta jossain seitsemännen tunnin kohdalla en enää kestänyt, vaan oli lähdettävä kotiin. Olin kuitenkin itsestäni aika ylpeä, että kestin noinkin kauan, ja kykenin juttelemaan muiden häävieraiden kanssa muustakin kuin jekkuvauvani oppimasta tempusta (jossa kakataan kovaäänisesti silloin kun vieras hiljentyy ihastelemaan). Ja MÄ en sentään meistä kahdesta ollut se, joka esitteli muille digikamerasta vauvan kuvia (sekä mun supistuskuvia synnytyssalista).

Kotona kuluu paljon aikaa, ja suuri osa siitä kuluu sohvalla. Tiesittekö että vauva voi syödä tuntitolkulla? En mä sitä kyllä ollut ihan hiffannut, että jos imettää, niin se on välillä helposti kolmenvartin ruokailu. Nyt tiedän. Ja nyt osaan varautua. Mä otan kaikki universumin ohjelmat nauhalle, ja tuijaan niitä kun vauva syö. Sikspä olen myös ryhtynyt katsomaan myös realitya, joka ennen on mun mielestä ollut halpaa, saitojen kanavien paskaa. Ja onhan se vieläkin, mutta siitä huolimatta nyt katson monia sarjoja. Ja joka ikisen jakson. Osa on itse asiassa aika hyvin toteutettu (noin niin kuin tv:n tekijän näkökulmasta).

Kansainvälisiä formaatteja on tietysti vaikea tehdä Suomessa ilman että mukaan tulee tietty määrä myötähäpeää, mutta moni suht koukuttava silti.

Esimerkiksi Unelmien Poikamies on mun mielestä suhteellisen onnistunut toteutus! Siis formaattinahan se on kamala, ja kilpailijatytöt ovat aika persoonattomia (minkä sille voi, että kun kerran katsoo Rock of Lovea, niin on tottunut tiettyyn hulluusstandardiin, joka tuo viihdesisältöä paremmin kuin keksityt juonenkäänteet). En myöskään usko, että se Unelmien Poikamies ihan oikeasti on yksityispankkiiri, koska Seiska (ja ne tietää!) kertoi, että sen vuositulot viime vuonna oli tyyliin kymppitonni. Se on varmaan joku glorifioitu puhelinmyyjä, joka kutsuu itseään yksityispankkiiriksi, koska se kuulostaa aika hyvältä. Oli miten oli, on se parempi kuin 2-kymppinen strippari (niin kuin viimeksi). Mun suosikkityttö on Mari. Se vaikuttaa normaalilta ja fiksulta. Toisaalta se vaikuttaa niin normaalilta ja fiksulta, että tavallaan ei ehkä haluaisi että se alkaisi olemaan sen Hannun kanssa, vaan ottaisi jonkun paremman. Mun inhokit ovat jo pudonneet pois, mikä on vähän tyhmää, koska yksi ärsyttävä vittupää pitäisi aina jokaisessa sarjassa pitää mukana loppuun asti.

Diilissä mun suosikki on (siis tietty Hjalliksen jälkeen) on Heidi, se vaalea nainen. Selkeästi se on reippain ja kekseliäin ja ahkerin. Jethro oli ehdottomasti myös omalla tosi oudolla tavallaan mun suosikki, mutta sitten tuli viime jakso. Joukkueiden piti olla ”humoristisia ja tajunnanräjäyttäviä”. Niin Jethron mielestä se tarkoittaa turkulaisvitsejä. En mä voi koomikkona tukea sellaista toimintaa. Sitten se ei edes kerro niitä ikään kuin itsestään, joka olisi voinut tehdä niistä edes vähän huvittavia, vaan kertoo ne MATISTA JA TEPOSTA! Pendolinojuna takaisin Turkuun lähtee raiteelta 10.

Musta on hauskaa, että Hjalliksella on avustamassa Keijo Säilynoja ja Helena Jotain. Jos pitäisi keksiä kaksi ammattia, joiden edustajia ehkä tyypillisesti pidetään tyhminä, niin moni vastaisi varmaan jääkiekkoilija ja malli. Ja juuri ex-jääkiekkoilijan ja ex-mallin Hjallis on valinnut neuvonantajikseen. En mä sitä dissaa, mistä mä tiedän mitä bisnesvelhoja ne ovat, mutta oli vaan skenaariona hauska. Mahtavan sketsin elementit.

Ai niin. Syötin vauvan ja laitoin päikkäreille jo tossa aikaisemmin (ettei joku nyt luule, että se makaa vieläkin tuolla eteisessä vaunuissa nukkumassa).

Lisäksi olen alkanut seuraamaan Muodin Huipulle’a (taipuu huonosti). Mä en ymmärrä muodista yhtään mitään, enkä osaa arvostella niitä tekeleitä suuntaan jos toiseenkaan (yleensä mun mielestä kivoja on just ne, jotka sit viskataan sieltä kisasta ulos). MH:ssa on myös heti kättelyssä pudonnut paljon niistä oudoista tyypeistä ulos (kuten Achilles ja sitten se vanhempi nainen), ja kai se ohjelma mukamas onkin enemmän siitä muodista ja niistä vaatteista kuin niiden ihmisten persoonallisuuksista. Höh.

Luin myös Ella Kannisen haastattelusta Me Naisissa että on tulossa Talo Ranskassa –ohjelma. Googlasin sen heti, koska mä ihan oikeasti olisin hakenut siihen, mutta hakuaika olikin mennyt jo toukokuussa. Avauduin siitä Facebookissa, ja kaverini lohdutti kommentoimalla: ”Niin mut siis sen talon saa tyylin viikoks LAINAAN. Eli aika pompöösi nimi lomalle vuokramökissä”. Se on tietysti totta, mutta mä voisin sit puhua siellä mökissä sen viikon ranskaa. Kävisin jossain boulangeriessa ostamassa leipää, ja joisin vaan vin blanc ja söisin fromage koko sen viikon. Ja ranskalaisuus ON pompöösiä.

Kaverini on telkkarissa töissä, ja ehdotinkin hänelle, että tuo olisi loistava uusi ohjelmaidea. Julkkisversio Talo Ranskasta -ohjelmasta, ja sillai että siellä talossa asuttaisiin. Vähän niin kuin BB, mutta siellä sekoilisi just kaikki suosikkijulkkikset niinku vaikka Martina ja Tuksu (ja mä, koska haluaisin siihen myös). Ja sit taivutettaisiin verbejä. That's just good TV.

BB:tä en ole alkanut katsomaan. En oo vielä valmis mädättämään mun aivoja niin totaalisesti.

Luomuintoilijat

Mä synnytin pari kuukautta sitten. Synnyttäminen ei ole huippuhauskaa, mutta ihan mahdollista. Ajankohtaisuuden vuoksi mun tuli seurattua keskimääräistä aktiivisemmin synnytysuutisia. Kesällä puhutti kivunlievitys. Kätilöt olivat porukalla sitä mieltä, että synnytyksiin puututaan lääketieteellisesti liikaa. Eli naiset ottavat liian herkästi kivunlievitystä synnytyksessä, ja että sisulla ne ovat naiset ennenkin synnyttäneet. Halutessaan terve nainen voi synnyttää ilman lääkitystä, sanottiin. Halutessaan. Vähän niin kuin olisi huono äiti, jos ei HALUA kivuliasta synnytystä, ja jos ei halua elinikäisiä traumoja kokemuksesta joka oikeasti on tehty aika epäinhimilliseksi. Uskokaa vaan, Luonto-Äiti ei koskaan ITSE synnyttänyt.

Miksi juuri synnytys on niin pyhä? Miksi juuri synnytys on se, missä ei saisi turvautua länsimaisen lääketieteen parhaimpiin keksintöihin, jotka todetusti eivät vahingoita lasta millään tapaa? Ei hammashoitajayhdistyskään kirjoita Hesariin sivunmittaista mielipidekirjoitusta siitä, että kyllä ihmisten enemmän pitäisi selvitä juurihoidot ilman puudutusta. Että kyllä muuten terve potilas HALUTESSAAN sen kestää ihan hyvin.

Synnytyskipua voidaan helpottaa myös muilla tavoilla, sanovat luomuasiamiehet. He listaavat tapoja akupunktiosta äänenkäyttöön. Joo okei, mutta sen mä sanon, että kyllä siinä saa aika hemmetisti hyräillä, että synnytyskipu lievenee. On kuulema asenteesta kiinni, viitsiikö synnyttää ilman lääkkeitä. No onhan se asenteesta kiinni myös että aikooko kärsiä päänsäryn ilman buranaa, mutta olisi aika typerää jättää ne ottamatta jos muuten tuntuu että pää halkeaa.

Jos joku haluaa ja kykenee luomuna synnyttämään, niin sehän on mahtavaa! Siinä on tosi kova mimmi. Luomutavan puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että ilman kemikaaleja synnytys voi olla mahtava kokemus. Mun mielestä synnytys oli mahtava kokemus kemikaaleista huolimatta. Tai siis pikemminkin niiden ansiosta.

Vaalirahasta taas

No niin, tässä viime viikkoinen Radio Aallon radiokolumnini. Pakko postata tää nyt kun tää on ees vähän relevantti, kun kohta pääministeri kuitenkin eroaa koska se sai korruptiolautoja.

Vaalirahoitus

Voisi kuvitella, että äitiyslomalla on aikaa lukea vaikka päivän lehti. Hei haloo, onhan se nyt sentään äitiysLOMA. Mutta ei: syöttöjen ja minipäikkärien ja vauvan pussaamisen välissä ehtii selata ehkä Hesarin ykkösosan korkeintaan. Toisaalta, entisenä uutisaddiktina oon myös huomannut, ettei se aina haittaa, koska hesarien politiikkasivut ovat olleet suht identtiset sitten viime vuoden kevään. Joka päivä kirjoitetaan vaalirahoituksesta, ja siitä että taas on joku uusi maailmanlopun kepusäätiö fiflannut fyrkkaa jollekin ehdokkaalle. Yttyhyy, on se kamalaa että vaaliehdokkaille annetaan rahaa, kyllä niiden pitäisi jokaisen maksaa kaikki omasta pussista, koska jos joku antaa niille tonnin, niin se tarkoittaa, että sen politiikon pitää heti kaavoittaa sille antajalle joku nakkikioski, koska sen antajan serkku on makkarayrittäjä ja eeeeiiiiii tää oon niin kauheeta ja korruptioo! Nyt äkkiä hätiin tänne joku EU, ETYJ tai Interpol tai joku!

Mutta kyllähän meillä menee aika hyvin, sillä samaa aikaa toisaalla: Italiassa ei saada hallitusta kumoon, ei sitten millään. Siellä pääministeri Silvio Berlusconi saa sikailla ja käydä huorissa ja ennakkosensuroida medioita ja järjestää itselleen laillisen syytesuojan kaikista rötöksistään, ja vuodesta toiseen jatkaa pääministerinä. Täällä saadaan hallituksenkaatokeskustelu aikaan siitä, että joku on lahjoittanut vaalikampanjaan laillista rahaa tai ostanut tukimielessä jonkun taulun.

Berlusconi nimittää ministereiksi ja parlamentaarikoiksi ties mitä tissimuijia. Täällä jos ees vähän yrittää tekstailla sellaisen kanssa, niin saa kenkää hallituksesta.

Koko tämän vuoden vaalirahauutisointi on ollut kokonaisuudessaan kovin hämmentävää. Firma, jolla ei ollut oikeastaan kovin paljon rahaa, lahjoitti sitä muutamalle vaaliehdokkaalle, ja jostain syystä myös Tapani Kansalle. Kukaan ei tarkkaan tiedä kuka ne päätökset teki, mutta oli se kuka tahansa näistä epäillyistä, niin on aika varmaa että häntä tituleerataan ”kohuliikemieheksi”, vaikkei koskaan aiemmin mitään kohua olisi aiheuttanutkaan. Sitten kävi ilmi että oli saunottu ja Kuntien eläkevakuutuksen toimitusjohtaja irtisanoutui. Sitten tapeltiin siitä, että mikä puolue kertoo lahjoittajansa ensimmäisenä, ja muut puolueet tappelivat siitä, kuka ensimmäisenä ehtii dumaamaan tietyt rahalahjoitukset moraalittomampina kuin toiset. Ja sitten kaikki antoivat melkein kaikki rahat takaisin.

Tästä ihmeellisesta, sekavasta syystä nyt halutaan uudet eduskuntavaalit. No ties vaikka järjestettäisiinkin. Vaalien järjestäminen tietysti maksaa jo valtiollekin yli 10 miljoonaa euroa, mutta demokratia on kallista. Media varmasti hyppää tähän kärryyn nopeasti, koska kyllähän ne epämääräisesti tai ei-epämääräisesti hankitut vaalirahat melkein kokonaisuudessaan valuvat juuri niille, medioille, mainostuloina.

Mutta joo, nyt barrikadeille! Jatketaan tätä loputonta jeesustelua, ja jätetään sitten loppujen lopuksi vaaleissa äänestämättä. Sillä tavalla just se demokratia toteutuu.

Vauva-arkea

Juuri kun tämän aamun radiokolumnissani Radio Aallolla ehdin manata, ettei Hesaria ehdi vauvanpussailulta ja syöttämiselta ynnä muulta enää lukea kunnolla, niin vauva vetää parin tunnin aamu-unet juuri sopivasti. Mamma ehtii lukea Hesarin, Nyt-liitteen ja edellisen Imagenkin loppuun.

On yllättävää miten vähän saa aikaiseksi äitiysloman alussa. Periaatteessahan vauva nukkuu aika paljon, mutta ei tässä silti romaania kirjoiteta tai lueta jättipitkää ”nämä pitäisi lukea” –listan kirjoja. Välillä pyöräyttää pesukoneen tai kirjoittaa kolumnin (ne on pakko, koska niillä on deadlinet), mutta muuten on kyllä parempi jättää suunnitelmat ja aikataulut tekemättä. On ihan tarpeeksi hankalaa ehtiä tiettyyn aikaan vaikkapa neuvolaan. Jos naisilla kestää lähteminen kauan, niin kauan se kestää vauvoillakin. Kun on vihdoin lapsi kärryssä, niin eikös se töräytyä jotkut jättischeisset ja sit se pitää vaihtaa ja ehkä syöttää ja ihan hyvä jos keretään siihen klo yhdeksän neuvolatapaamiseen joskus puolen päivän aikaan.

Too much information –raja on myös äitiyden myötä hävinnyt kovin vikkelästi. Ihan surutta voin kertoilla ihmisille vaikkapa aroista nänneistä tai imettämisestä, ilman että käy mielessäkään, ettei kaikki ehkä halua jutella mun tisseistä. Outoa. Mä alan vähän tajuamaan, miksi sähkötalon Robert’s Coffeessa ja Sanomatalon Wayne’sissa ja muissa vauvakahviloissa aina on niitä äitejä ja vauvoja porukoissa.Koska kukaan muu ei kestä niitä.

Diili ja jekkuvauva

Amerikan Diili loppui, mutta maanantaina alkaa Suomen Diili. Jos olisi pakko osallistua tosi-tv-ohjelmaan, niin ehkä Diili olisi sellainen, mihin voisi osallistua. Mutta Suomessa se ei tietysti ole ihan yhtä hehkeää kuin Donald Trumpin versiossa. Uusin kausi oli kuvattu Los Angelesissa, mutta edelliset New Yorkissa. Siellä asutaan jossain penthousessa Viidennellä Avenuella ja voittaja saa johtajapaikan miljardifirmassa. Suomen versiossa asutaan ahtaissa hotellihuoneissa ja voittaja pääsee myymään asuntoja Sipoosta.

Tietenkin Amerikassa on amerikanmeininki ja Donald Trump on varmasti aika omaa luokkaansa show miehenä ja Diili-konseptin kehittäjänä. Ja amerikanmeininkiä henkivät myös kilpailijat. Niitä on hakenut kisaan jotain miljoona, ja kisaajat ovat tyyliin opiskelleet sekä Harvardissa että Yalessa, ne ovat ammatiltaan juristi, ekonomi ja aivokirurgi samaa aikaa ja ne näyttävät ihan malleilta. Suomessa tähtikisaaja on just joku Juuso, nelikymppinen piirimyyjä Joensuusta.

Mä olen kuitenkin aika vakuuttunut, että Hjallis on Suomen mittakaavassa varmaan aika hyvä Diili-vetäjä. Sarasvuokin oli tietysti ihan otollinen, mutta kun se oli niin kovin lempeä. Se ei koskaan antanut potkuja sanomalla ”Sä saat potkut”, vaan muotoili sen aina jotenkin ”minä vapautan sinut”. Ei ilkeästi tietenkään saa oikeassa maailmassa erottaa, mutta televisiossa kyllä. Sehän on koko homman nimi. Mä luulen että Hjallis on tarpeeksi tv-ilkeä. Mainoksessa se esitteli side kickinsä, jotka ovat sen morsian Helena ja Jokereiden toimari Keijo Säilynoja. Siis ex-malli (nykyinen mikä?) ja ex-lätkänpelaaja (nykyinen mikä?). Toisaalta Donald Trumpilla on sen tytär ja sen poika. Eivät nekään ehkä alunperin pelkällä tittelillä vakuuttaneet. Enkä mä suinkaan tiedä morsiamen ja lätkänpelaajan bisnesvaistosta mitään, voivat olla ihan lyömättömiä for all I know.

Mä lupasin itselleni, etten taannu sellaiseksi ”en osaa puhua mistään muusta kuin vauvastani” –äidiksi, mutta kyllä mä makeimmat naurut tänään sain siitä, kun Pötkis pissi iskänsä jalalle matkalla pesulle. Pieni jekkuvauva se on.

Paras syy ikinä

Tällä kertaa blogihiljaisuudelle on erittäin hyvä syy. Olen tuijotellut nukkuvaa vauvaa. Toissaviikolla siis H-hetki koitti, ja synnytin maailmaan esikoistyttären. Synnyttäminen ei ole ihan huippukivaa, mutta yllättävän nopeasti sen kivun unohtaa. Nyt on jo sitä mieltä, että sen voisi tarpeen tulla tehdä uudestaan. Todella kliseistä, mutta kun ne nostavat vauvan makaamaan siihen rinnalle, niin ei sitä enää edes ajattele, että puski juuri meloonin epäinhimillisen ahtaasta paikasta. Nyt mä pääsen siis täysvaltaiseksi jäseneksi siihen äitikerhoon, missä verrataan synnytystarinoita.

Hämmästyttävää on, miten sitä saattaa vaan tuijottaa nukkuvaa vauvaa. Ensimmäiset päivät meni tuijotellessa, hyvä että malttoi itse välillä vessassa käydä. Laitoksella sai onneksi kärrätä vauvaa mukana sellaisessa häkkisängyssä joka paikkaan, eli tuijottelua ei tarvinnut katkaista esimerkiksi vaikka aamiaisen takia. Nyt Pötkis heräilee, joten mamma pitää rientää. Ja vaikkei heräilisikään, niin meen nyt tuijottelemaan sitä.

Antti Ruuskanen ja Marian Keyes (erikseen)

Siis onko Antti Ruuskanen ehkä ihanin ikinä?! Ekaa kertaa näin sen haastattelun pari päivää sitten, ja siitä tuli välittömästi mun suosikki! Kuka muu urheilija saa omalla haastattelullaan katsojan ilahtumaan ja näin hyvälle tuulelle?! Ei kukaan, ei varmasti! Mä olen nyt ehdottomasti Antti-fani, koska se on reippain ja hyväntuulisin ja paras-asenteisin (vrt. esim. Evilä) urheilijoista. Ihana. Ihana ihana ihana.

Aargh, hävettääkö ikinä mitkään kirjat? Olen siis rehellisesti huomannut viimeisen parin viikon aikana ihmeellisen heikentymisen keskittymiskyvyssä. Kirjan lukeminen ei onnistu, koska en pysty keskittymään, enkä jaksa paneutua mihinkään. Mutta kappas, kirjastossa käydessäni päätin testata täysin aivot narikkaan -lukemista. Lainasin uusimman Marian Keyesin kirjan. Ja sain sen luettua! Mutta onko teillä ikinä sellaista tilannetta, että häpeätte lukemaanne kirjaa? Mulla yleensä kulkee kirja aina mukana laukussa, mutta jotenkin aina nolotti ottaa esiin toi kirja missään yleisellä paikalla, missä ihmiset näkivät mitä luki. Marian Keyes on siis mun häpeäkirja.

Kirja itsessään oli ihan ok ja viihdyttävä perinteisellä chick lit -tavalla, mutta mä luulen, että Keyesille annetaan nykyään ihan totaalisen vapaat kädet kirjoissaan. Joka ikinen sen kirjoista on aina best seller, joten sen tekstejä varmaan ei edes lueta läpi, lähetetään vaan suoraan painoon. Tää kirja oli päälle 670 sivua, ja puolet oli täysin irrelevanttia tarinalle. Jos kirjailija olisi kuka tahansa muu, niin varmasti olisi joku kustannustoimittaja vähän toimittanut, mutta ei nyt. Kai siihen vaan on totuttava. Ja tietty pyrittävä, jos olisi kirjailija.

Lotta osaa

No TAAS tällanen. Mutku Facebook pakottaa. Ja kun en saa tehtyä MITÄÄN. Keskittymiskyky on yhtä hyvä kuin kultakalalla. Mun äiti väittää, että se johtuu siitä, että on henkisesti valmis saamaan lapsen ulos kropasta, niin jotenkin ei malta edes oikein istua aloillaan tekemässä yhtä asiaa viittä minuuttia kauempaa. Yritin lukea jotain Remes-kirjaa, kun ajattelin, että se on sentään vauhdikas, ja dekkari vie mukanaan, ilman että kauheasti tarvitsee käyttää aivojaan. Wrong. Mulla on ollut se nyt kesken varmaan kolme viikkoa, ja oonkohan ehkä sivulla 80. Muutenhan tollaisen lukee päivässä! Ja tiedän kyllä, että äitiysloman to do -listalle ei kannata varata sen kummemmin kirjoittamatonta gradua kuin lukematonta romaanikasaa, mutta ajattelin, että sentään nyt ENNEN kuin pötkylä tulee, niin voisi vain nauttia vapaasta ja lukea. Mutta ei. En oikein jaksa katsoa televisiotakaan ilman, että esimerkiksi teen sudokua tai jotain samalla. Mä luin jostain, että odottavien äitien aivot kutistuu, mutta että ne palaa sitten ennalleen ja jopa paremmiksi joku aika synnytyksen jälkeen. Mä oon nyt ihan varma, että se pitää paikkansa (Okei, joo, tutkimus oli tehty rotilla, mutta ainakin sit selviän labyrintin läpi paljon nopeammin synnytyksen jälkeen).

Googleta hakusanoilla: "(nimesi) osaa" (esim. "Gunnar osaa") ja kopioi viestiin 10 ensimmäistä tulosta. Näin saat tietää itsestäsi jotain mitä et ole vielä tiennyt. Muista laittaa hakusanaan lainausmerkit mukaan.

Lotta osaa mitä vain.

Lotta osaa kaiken (siis näiden kahden jälkeen pitäisi vielä löytää muita?)

Lotta osaa kirjoittaa hienoja kappaleita.

Lotta osaa asiansa.

Lotta osaa söpöillä (Tässä vaiheessa ollaan jo varmaan sivulla 7 Googlen hakutuloksia, ja poistettu on noin 400 kertaa ”Lotta osaa mitä vain”)

Lotta osaa jo hienosti jäljestää (Lotta on siis lähestään ekslusiivisesti joko Astrid Lindgrenin satuhahmo tai koira. Fabulous).

Lotta osaa jo ihan itse pysyä poissa keittiöstä (Google valehtelee)

Lotta osaa käskyt: Istu, maahan, kieri, anna tassu ja hyppää. (Mmh. Välillä.)

Lotta osaa ulkoa koko konsertin ohjelmiston.

Lotta osaa tanssia, ja hän on siinä parempi kuin muut. (Pakko myös kirjoittaa tuosta seuraava lause, koska se SELVENTÄÄ tota edellistä niin hyvin: ”Lotta tanssii tylsällä työpaikallakin ja näyttää, että työ sopii roboteille, ei ihmisille”. Niin tietysti.)

Kohumeppi

Edelliseen postaukseen ja sen kommentteihin viitaten: Selvä enemmistö (rofe vs- rode –kysymyksessä 100%) tästä empiirisen tutkimuksen otoksesta, ovat sitä mieltä, että lapsena todellakin leikittiin ROFEE ja polee, ei suinkaan Rodee ja polee. Voidaanko me vaatia oikaisua Hesarissa? Ja voinko mahdollisesti allekirjoittaa sen meidän kaikkien puolesta? Ja onkohan mulla TODELLAKIN liikaa vapaa-aikaa näin äitiyslomalla, kun tällaisia ehdin ja jaksan päivätolkulla pohtia?

Mua on alkanut vähän kiinnostaa, missä se venäläinen mysteerilaiva on. Arctic Sea on sen venäläisen rahtilaivan nimi, jonka kimppuun ensin tapahtui mystinen hyökkääminen (naamiomiehet vaan ilmestyivät laivalle, ja ilmoittivat olevansa huumepoliisista mutta sitten olivatkin kaappareita, mutta ehkä kaappasivat väärän laivan? Tä?), ja joka nyt on tyystin hävinnyt. Tää kuulostaa NIIN joltain Remes-romaanin ekalta luvulta. Missä se laiva on? Ja miksi Venäjän TURVALLISUUSPALVELU etsii sitä? Onko se upotettu vakuutusrahojen toivossa, vai jotain VIELÄ oudompaa? Mä odotan, että salaliittoteoreetikot alkavat keksiä hyviä tarinoita!

Ja Riikka Manner on nyt sitten jo KOHUmeppi. Manner-parka. Helpolla heltiää nykyään toi kohu-etuliite. Ei tarvitse edes näyttää tissejään Hymy-lehdessä tai panna jotain julkkista salaa. Ihan riittää, että on kolmekymppinen poliitikko, joka on perheessä se, joka edustaa sitä sukupuolta joka perheenlisääntymisprojektissa on se, joka joutuu synnyttämään. Täytyy sanoa, että oli valtavan hävettävää kun häntä pari viikkoa sitten ihan lynkkausmeiningillä oltiin lyttäämässä, siksi että oli kehdannut hankkiutua raskaaksi, vaikka oli vaaleissa ehdolla. Äänekkäimmät nettikeskustelijaääliöt vaativat jopa hänen eroaan. Eivät sitten kuitenkaan vaikka Jyrki Kataisen eroa vaatinut, vaikka se on ministeri, ja saa myös saa lapsen syksyllä.

Rode vs Rofe

Uusin Vares oli arvosteltu tänään Hesarissa (tai siis arvosteltu ja arvosteltu, mutta oli siitä jotakin kirjoitettu), ja artikkelin otsikko oli Rodee ja polee. Tällä viitattiin lastenleikkiin, mutta onko teistä oikeasti kukaan leikkinyt Rodee ja polee? Me kyllä leikittiin aina Rofee ja polee. Onko tässä jotain alueellisia eroja Helsingin eri kaupunginosien välillä tai jotain? Rodee, phyh. Rodehan on roskis. ROFEE ja polee on se oikea leikin nimi. Vai?
Aamulla ennen yhdeksää olin myös saanut jo kaksi viestiä siitä, että mua kutsutaan Hesarissa "näyttelijäksi". Oon mukana tämän illan Tuomio-ohjelmassa kakkosella klo 22.05, ja TV-sivun nostolla mut oli mainittu näyttelijäksi. Mutta HS:han on kyllä arvostettu lehti, eli riittäisköhän toi jatkossa CV-merkinnäksi? Eli voisinkohan mahdollisesti hakea nyt töitä teatterista tai jostain leffasta, ja viitata Helsingin Sanomiin? Salkkareihin en voisi hakea, koska ei ne tyypit jotka siellä ovat mukana ainakaan näyttelijöitä ole.

Wikipediasta, päivää

Aika äitiyslomalla ENNEN kuin vauva tulee on vähän tylsää. Tää on vähän niin kuin loma, mutta ei oikein voi tehdä kauheasti juttuja. Jumpat ja pidemmät kävelyretket (siis pidemmät kuin esim meiltä kotoa Stockalle) on pitänyt jättää, ja koko ajan on kovin levoton olo. Ei malta istua paikallaan ja keskittyä kirjaan tai leffaan, vaikka se on yleensä ihan parasta. Mutta sitten onneksi löytyi joku tällainen tehtävä Facebookista, ja saahan sitä aikansa näinkin kulutettua:

...mene Wikipedian sivuille ja vastaa kysymyksiin klikkaamalla vasemmassa valikossa olevaa "Satunnainen artikkeli" -kohtaa. JA EI SITTEN HUIJATA!

01. Mitä pelkäät?
Samaelia. Samael on vuonna 1987 Sionissa, Sveitsissä perustettu industrial metal -yhtye, joka soitti vuoteen 1995 asti black metallia. Ei siis liene luonnotonta, että sitä pelkää. Sillä taitaa jo olla ihan oma latinankielinen sanakin. Samaelofobia, varmaankin.

02. Mitä ottaisit mukaasi autiolle saarelle?
Kai Kustaa Vähäkallion, joka kylläkin valitettavasti on jo kuollut. Eläessään hän omisti Kytäjän Kartanon, mutta yhtenä yönä menetti hermonsa maillaan ilmeisesti luvatta yöpyneeseen kolmikkoon, ja toimitti heidät pois päiviltä. Tätä henkirikosta kutsutaan ihan yleisesti Kytäjän kolmoissurmaksi. Vähäkallio vietti 12 vuotta kuritushuoneella, ja päästyään vapaaksi ampui itsensä. Että ihan näin lupsakkaa seuraa ajattelin ottaa mukaani autiolle saarelle.

03. Mitä haluaisit häälahjaksi?
No daaah, mitä nyt KUKAAN haluaa häälahjaksi? Ignati Mošegovin tietysti. Hän oli Suomessa asunut komilaissyntyinen poliittinen emigrantti sekä komien historian ja kulttuurin tutkija, joka kuoli vuonna 1965. Mošegovin Suomessa vuonna 1924 ilmestynyt muistelmateos Idän hiidenkattilassa julkaistiin komiksi käännettynä syktyvkarilaisessa Voivyv kodźuv -kirjallisuuslehdessä vuonna 1992. Please, on NIIN nähty, että laittaa lahjalistalle jonkun boolimaljan tai leivänpaahtimeen. NIIN nähty.

04. Mitä palvot?
Korpijärveä, joka on järvi Mäntyharjun kaakkoisosassa Etelä-Savossa. Ja miksi palvon? No onhan se pinta-alaltaan Suomen 116. suurin järvi.

05. Mistä näet unta ensi yönä?
Kuten joka yö, Malminkartanosta. Tämä Helsingin luoteisnurkassa sijaitseva kaupunginosa on saanut nimensä juuri tämän kartanon alueella sijainneista malmikaivoksista, jotka ovat tosin lopettaneet toimintansa. Ja hei, onhan Malminkartanossa toiminut Valtion maatalouskoneiden tutkimuslaitos 1946-1979!

06. Mitä ostaisit, jos sinulla olisi varaa?
Zygmunt Smalcerzin. Olen aina halunnut omaksi puolalaisen entisen painonnostajan, mutta kun ei ole ollut varaa. No lauantaina on onneksi taas lotto.

07. Mistä aiheesta kirjottaisit kirjan?
Röyhelökotingasta. Läheisimpäni tietävät intohimoni lintubongailuun ja muutenkin kaikkeen eläinkuntaan ja luontoon liittyvään. Röyhelökotingat on kotingojen heimoon kuuluva varpuslintusuku. Kyllähän siitä jo kirjan saa! I smell a bestseller!

08. Mitä keräilet?
Damon Knight Memorial Grand Master Award –palkintoja. Se on Science Fiction and Fantasy Writers of America -järjestön (SFWA) jakama palkinto, joka jaetaan elämäntyöstä elossa olevalle tieteis- tai fantasiakirjailijalle. Koska en ole vielä tehnyt elämäntyötä tieteiskirjailijana, niin en varsinaisesti vielä ole saanut kokoelmaani ensimmäistäkään näistä, mutta näitä siis keräilen.

09. Mihin paras muistosi liittyy?
Riipilään, minnepä muuallekaan. Riipilä on Vantaalainen kaupunginosa Tuusulan ja Nurmijärven rajalla. Riipilä on harvaan asuttua ja maaseutumaista asuinaluetta. Aaah, the memories.

10. Turhin tietämäsi asia?
Kyllä se varmaankin on tuo M/S Nils Dacke. Voiko olla jotain turhempaa kuin TT-Linen omistama autolautta? Sillähän on kuollutta painoakin 6 400 tonnia, ja se on rekisteröity RUOTSIIN! Nykyään alus liikennöi reitillä Trelleborg–Travemünde. Onpa turhaa.

11. Mistä aiheesta puhut kaikkein mieluiten?
No siis ihan väsymiseen asti jaksan puhua 1900-luvun Turusta. Sen tietävät kaikki, jotka ovat kanssani jutelleet, tai vaikka käyneet keikallani.

12. Minkä asian parissa tulet työskentelmään/työskentelet ammatissasi?
Tetrarkian. Minulla on ihan pienestä asti ollut intohimo tetrarkiaa kohtaan, eli järjestelmää, jossa neljä henkilöä hallitsevat yhdessä. Tetrarkialla tarkoitetaan erityisesti Rooman keisari Diocletianuksen vuonna 293 perustamaa järjestelmää, joten käytännön yhdeksästäviiteenduuni saattaa olla hieman haasteellista. Mutta ei mahdotonta!

13. Mikä saa sinut aina nauramaan?
Angelus, tietenkin! Tämä perinteinen, katolinen rukous minua sitten jaksaa naurattaa! Sitä rukoillaan aamulla, keskipäivällä ja illalla, ja samaan aikaan voidaan soittaa erityistä angelus-kelloa, hahhahhaaa!

14. Entä itkemään?
Sortsit. Ne ovat housut, mutta eivät kokonaiset housut, ja se on kovin surullista.

15. Mikä oli ensimmäinen asia, jonka näit herätessäsi?
Aaron North. Tämä punk-bändi Icarus Linen entinen mutta Nine Inch Nailsin kiertuekitaristi asuu nykyään meillä, joten näen hänet heti herättyäni.

16. Mitä sinulla on taskuissasi?
Padovan maakunta. Ei uskoisi, että tämä 104:sta kunnasta koostuva Italialainen maakunta mahtuisi taskuun, mutta niin se vaan mahtuu!

17. Mikä voisi korvata sinut ilman, että kukaan huomaisi?
Peter MacNicol. Hän on amerikkalainen näytteilijä, ja muistatte hänet varmaan sarjoista Ally McBeal ja Numb3rs. Koska hän on näyttelijä, ja esiintynyt “komedia”sarjassa (kyllä, Ally McBealia kutsutaan todellakin komediasarjaksi!), niin hän voisi milloin tahansa korvata minut stand up –keikoilla, ja minussa ja tässä keski-ikäisessä miesnäyttelijässä on myös harvinaisen paljon samaa näköä.

18. Mitkä olivat ensimmäiset sanasi?
Sinfoniaorkesteri! (Olin hyvin kultturelli ja sofistikoitunut lapsi). Ja onhan sinfoniaorkesteri yksi länsimaisen taidemusiikki-instituution kulmakivistä

19. Minkä kanssa sinut tullaan hautaamaan?
Tšetšenian kanssa. Se on Venäjän federaatioon kuuluva tasavalta, ja kammottava hirmumaa (okei, toi viimeinen ei ihan sanasta sanaan kyllä ollut sitaatti wikipediasta).

20. Mitä sinulla on piilossa yöpöytäsi laatikossa?
Kesäkeitto. Tämä uuden satokauden ensimmäisistä vihanneksista tehty keitto, joka herättää voimakkaita tunteita maitopohjaisuutensa ja makeutensa vuoksi, ei kuulu suosikkeihini. Niinpä piilotin sen yöpöytäni laatikkoon.

21. Mitä rakastat eniten maailmassa?
Diane Venoraa, amerikkalaista näytelijätärtä, joka on tehnyt pieniä rooleja eri elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja oli kerran Golden Globe –ehdokkaana vuonna 1989.

22. Mistä aiheesta tekisit kappaleen euroviisuihin?
Mustamakkarasta! Euroviisukappaleen pitää kuvata suomalaista sielunmaisemaa, joten mikä sopisi paremmin kuin tämä perinteinen, tamperelaisten nimikkoruoakseen ottama verimakkara! Kuuma sian verimakkara -nimestä luovuttiin 1980-luvulla ja tilalle tuli miellyttävämpi nimi mustamakkara, jolloin makkaran suosio nousi, mutta mä kyllä näen, että just “Kuuma sian verimakkara” sopisi älyttömän hyvin kertsiin. Tää voisi olla jopa pelottavampaa kuin lappalainen, koulukiusattu monsteri.

23. Mitä näet tällä hetkellä ikkunasta?
Nottinghamin sheriffin, eli Robin Hoodin arkkivihollisen. Se seisoo tossa bussipysäkillä.

24. Mikä sinä todella olet?
Valtio (Platon). Valtio (kreikaksi Politeia) on Platonin kenties tunnetuin ja tärkein dialogimuotoinen teos. Mutta tärkeintä on, että tästä siis voidaan vetää johtopäätös, että “Valtio olen minä”.

Kesälukemista

Milloin mä olen viimeksi päivittänyt tänne mitään kirjakeskustelua? Siitä on liian kauan. Koska olen freelancer (joka kuulostaa niin paljon paremmalta kuin että ”no mä vaan hengailen”, koska äitiysloma alkaa virallisesti vasta puolentoista viikon päästä), niin olen ehtinyt myös lukemaan aika paljon. Ylipäätään tänä vuonna on ollut aikaa lukea paljon, koska tein keväällä kaksi kiertuetta, ja kiertueiden ydin on venaaminen. Istut asemalla odottamassa, istut keikkabussissa / junassa / lentokoneessa matkalla, istut hotellihuoneessa odottamassa että keikka alkaa, keikan jälkeen meet hotellihuoneeseen hengaamaan jne.

Tässä siis muutama kirjatärppi, kommentoikaa mielellään, jos ootte lukenut!

Lionel Shriver: Poikani Kevin



Mielenkiintoinen kirja. Olen vähän surffaillut, ja kaikki ovat ihan lumoissaan tästä kirjasta. Mun mielestä se oli karmiva ja creepy, mutta aiiiiivan liian pitkä. Mun mielestä siitä olisi voinut editoida pois sadasta pariin sataan sivua.
Kirja on kokoelma kirjeitä, joita nainen kirjoittaa miehelleen. Aika nopeasti käy ilmi, että Kevin, tämän kirjoittajanaisen poika, istuu vankilassa ammuttuaan 10 koulukaveriaan ja opettajansa.

SPOILERWARNING! Mä arvasin jo aika alkumetreillä, että mies, jolle tää nainen kirjoittaa on varmaankin kuollut. Se mut sai jatkamaan sitä kirjaa, että halusin tietää, oliko arvaukseni oikea, eli a) oliko mies kuollut, ja b) miten se kuoli. Mun arvaukset kummassakin kohdassa olivat oikein. Kirjan teema todellakin on ihan mielenkiintoinen, mutta liian pitkä. Ihan liian pitkä. Ihan liiiiiiiian pitkä.

Torgrim Eggen: Pärstäkerroin



Norjalainen Torgrim Eggen on kirjoittanut kirjan norjan poliittisesta maailmasta. En ole varma onko tää kirja hyvä ja kiinnostava, ellei itse varsinaisesti ole kiinnostunut siitä maailmasta, ja ehkä jopa ollutkin siinä tai sen laitamilla vähän kiinni.
Eggen kirjoittaa Solidarisuuspuolueesta ja sen valtataistelusta. Kirja on oikeasti hyvä, ja hauska, ja suosittelen lämpimästi. Pari kertaa tarina menee aika pitkän mutkan kautta, jotka olisi voinut oikoakin, mutta pysyy koossa kuitenkin.

Stephen Fry: The Liar



Ooh! Kuka olisi arvannut, että joku entinen sketsikoomikko osaisi kirjoittaa näin hyvän romaanin! Eikä se siis edes ole hyvä vain siksi, että se ylittää odotukset, vaan se on ihan oikeasti kaikille standardeilla hyvä. Muistaakseni käytin sanaa nerokas (monta kertaa!) lukiessani kirjaa. Se naurattaa ääneen, ja kieli ja käänteet ovat todella monipuolisia ja inspiroivia. Tää meni mahdollisesti mun topkolmoseen parhaista kirjoista ikinä.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen Varjo



No oon myöhässä, tiedän! Tästä kirjasta puhuttiin pari vuotta sitten, ja se olisi pitänyt tietty lukea jo aikoja sitten. Sitä hypetettiin aikalailla, ja nyt hypetetään sen ”jatko-osaa” Enkelipeliä. Kirja oli mun mielestä ihan hyvä. Tarina oli jännittävä ja kekseliäs, ja lopunkin aloin aavistaa vasta puolessa välissä. Kannattaa lukea, mutta ei ehkä odottaa elämää suurempaa kirjaa. Odota ihan hyvää kirjaa.

Nyt meneillään on mafiakirja Comorra. Me yritettiin katsoa sitä leffaa, mutta se alkoi kovin hitaasti, ja me luovutettiin heti kättelyssä. Mä luulen kuitenkin, että kirja on hyvä. (Eih! Musta on tullut jost tollanen wannabekulttuurielitisti. ”Siis en IKINÄ katsoisi elokuvaa, jos siitä on kirjakin!”. No siis en oo. Todellakaan.)

Uusi ihmistyyppi

Jos on lomiltaan kerennyt medioita seuraamaan, niin on saattanut huomata uuden ihmistyypin synnyn. Se teki tuloaan jo viime vuonna, ja viimeistään tänä kesänä se on vakiinnuttanut asemansa muiden tyyppien joukossa. Kyseessä on kohuliikemies. Viime vuonna kohuliikemies oli rikas yrittäjä, joka oli lahjoittanut rahaa tietyille puolueille tai eduskuntavaaliehdokkaille. Tänä vuonna riittää, että on ”liikemies” (eli että on töissä) ja että tuntee jotain poliitikkoja tai ehdokkaita. Syy, miksi termi on luotu, on että jos lehdet käyttäisivät termiä ”salee roisto” tai ”ihan varmasti jotenkin epärehellinen” niin se saisivat syytteitä, joten he käyttävät sitten sanaa kohuliikemies.

Uusin kohuliikemies on Juha Kajo, jonka nimeä lehdet toistelevat. En tiedä yhtään kuka se on, mutta lehtitietojen mukaan hän on joku, joka on suositellut jollekulle toiselle jonkun ehdokkaan tukemista. Ilmiselvästi roisto, siis.

Mopomutsi

No onpa vähän kesätahti tässä päivittämisessä. Mutta mulla on (myös) hyvä syy. Viime viikon vietin Oriveden opistolla kirjoittajakurssilla. Kurssi oli proosapaja, ja kovin hyödyllinen. Suosittelen kaikille, joita kiinnostaa kirjoittaminen, tai jotka tuntevat, että ehkä olisi jotain sanottavaa, mutta eivät välttämättä ole saaneet aikaiseksi kirjoittaa, tai eivät tiedä miten aloittaa tai mitä muotoa haluaisivat kirjoittaa. Meidän opettaja oli Taija Tuominen, joka oli aivan loistava.

Kirjaprojekti on siis mullakin käynnissä. Ei, ei suurta sukupolviromaania tai laajaa mestariteosta (shocking, yes?), vaan kirjoittaminen alkoi sujua sitten kun suostuin kirjoittamaan sellaista, mitä osaan. Eli viihdettä. Raakamateriaali pitäisi saada paperille ennen kuin pikkupötkylä ilmestyy maailmaan. Voi tietysti olla, että vauva tulee äitiinsä, ja onkin maailman kiltein ja säysein, mutta olen kyllä valmistautunut siihenkin, että se ei ole sitä (en oo yksi niistä äideistä, joka suunnittelee äitiysLOMALLA kirjoittavansa gradunsa ja lukevansa pinon romaaneja, vaan olen kyllä aikonut olla aika realistinen oman jaksamisen ja voimavarojen kanssa). Plus, että mä en halua, että mitkään ahdistavat vastuut ja työt häiritsevät mun ja vauvan laatuaikaa. Ahdistavia vastuita ehtii sitten kerätä taas myöhemmin.

Ja sit: Musta on tullut NIIN mutsi jo, että mun on pakko kertoa eteenpäin ihana pikku lapsianekdootti. Kaverin kaverin 5-vuotias oli ilmoittanut, että aikoo soittaa naapurin pojalle (sen kaveri), ja menee sitten siellä käymään. Äitinsä rupesi jossain vaiheessa miettimään, että miten se soittaa, kun ei sillä ole sen naapurin numeroakaan. Illalla lapsi kertoi, leikkineensä naapurin kanssa. Äiti kysyi miten tämä oli numeron saanut, ja poika kertoi, että oli löytänyt puhelimestaan sellaisen 020202-numeron.
Äiti: Ja soitit sinne ja kysyit sitä numeroa?
Poika: Joo, mä oon nähnyt mainoksen, että sinne voi soittaa.
Äiti: Mitä se täti siellä sitten sanoi?
Poika: Se kysyi, että kirjoitanko numeron ylös vai lähettääkö se mulle sen tekstarilla. Mä sanoin, että lähetä se tekstarilla, mä en voi kirjoittaa sitä, kun mä olen nyt kakalla.
Opetus: Lapset ovat hirvittävän viisaita ja miehet osaavat kuin osaavatkin tehdä useampaa kuin yhtä asiaa kerralla.

Meidän perheessä on nykyään myös mopo. Se on ihan SAIRAAN hieno. Se on punainen, ja mä luulin, että se on vespa, koska mä en näe (näköjään) mopon ja vespan eroa. Se on niin makee, ja ensi kesänä mä aion omia sen. Ehkä siihen saa jonkun lapsenistuimen, ja sit me viiletetään beiben kaa ympäri kyliä meidän Punaisella Salamalla. Ai nii, note to self: opettele ajamaan mopolla.

Ja sitten pitää vielä hehkuttaa mun gorgeous uusia kynsiä. Suosittelen kaikille Bio Sculpturen geelikynsiä, koska se on NIIN helppoa, ja NIIN halpaa. Mulla ainakin kynnet kestää helposti jopa kuukauden, ja ne on vaan niin nätit. Ei tarvitse pelata viilojen, lakkojen sun muiden kanssa, ja se on ihan niin kuin oma kynsi. Sairaan hienoa, ja erittäin turhamaista, mutta NIIN sen arvoista.

Vain minä tiedän mitä on mieheys, t. Timo T.A

Mieheys? Miehyys? Miehisyys? Miehekkyys? Oli mikä oli, ei näitä oikein enää edes voi kommentoida. Eikä pitäisi, kuten sai tuta se Orimattilan Sanomien toimittaja, joka vahingossa oli kutsunut Timo T. A. Mikkosen vaimoa Nina Mikkosta kampaajaksi tai parturiksia tai jotain. Timo kontrasi välittömästi blogissaan (ja vastineella, ehkä, voisin just kuvitella), ja syytti toimittajaa valehtelusta, koska hänen vaimonsa on KAMPAAJAMESTARI, eikä mikään tavallinen, rahvas kampaaja. Ja lisäsipä siihen - kuten hyviin tapoihin kuuluu - että tällekin toimittajalle tekisi ihan hyvää joskus käydä kampaajamestarin palveluita ostamassa.

Mutta nyt on Timolla taas huoli kansakunnan tulevaisuudesta, muun muassa siitä, että nykyajan miehet eivät ole miehekkäitä. Siis nimenomaan julkkismiehet. Kun poppareista ja rokkareista ei nykyään tiedä etukäteen, että kumman vessan ne valitsevat. Ja jatkaa: "Sitä paitsi rajuimmatkin feministit haikailevat loppujen lopuksi sitä, että "tulisi tosimies ja ottaisi omakseen"". Tietenkin, just näin. Ei sitä turhaan sanota iskemiseksi. Salaa jokainen nainen haluaa, että se kolkataan, ja raahataan tukastaan luolaan.

Yhtenä huolenaiheena Mikkonen näkee myös suomalaismiesten mieskunnon ja sperman laadun heikkenemisen. CSI Mikkonen tietää myös mistä tämä kaikki johtuu: "Koska vesijohtovesi käytetään monissa suurkaupungeissa kerta toisensa jälkeen uudelleen ja kun e-pillerihormonit eivät hajoa tai häviä vedenpuhdistuksessa, niin myös raja sukupuolten välillä hämärtyy. Ilmiö on havaittu kaikkialla maailmassa".

Niin että ei kai tuohon nyt enää sitten voikaan mitään lisätä.

Huhuja

Michael Jackson on siis oikeasti kuollut. Oikeasti. Mutta Harrison Ford ja Jeff Goldblum esimerkiksi EIVÄT ole kuolleet. Muistan noin viitisen vuotta sitten kun veljeni soitti mulle jostain kaverin kesämökiltä, ja kysyi, että onko Michael Jackson kuollut. Tsekkasin tekstitv:n ja totesin, että se on sen verran iso uutinen, että se olisi löytynyt sieltä. Vähän väliä ilmenee tällaisia todella hämäriä julkkiskuolemahuhuja. Mistä ihmeestä ne saavat oikein alkunsa? Avomiehenikin oli vakuuttunut siitä, että Gerard Depardieu oli ollut kuollut jo monta vuotta. Se oli pakko googlata. Ei se ollut.

Armeijassa kuulema huhut saavat joskus hurjia mittasuhteita, ja ne alkavat leireillä elää ihan omaa elämäänsä. Kun on ollut viikon metsässä ilman muuta ihmiskontaktia kuin ne tupakaverit (vai mitä ne nyt ovat), niin tarinat muuttuvat nopeasti totuudeksi. Veljeni armeija-aikana leirillä oli alkanut kiertää kaksi huhua maatamullistavista uutisista. Ensinnäkin: Venäjä oli alkanut varustella itärajaa ja lähettänyt nootin Suomelle, ja: George Clooney oli kuollut. Lähetinkin kaiken varalta aamulla veljelleni viestin: Michael Jackson on nyt OIKEASTI kuollut, mutta hyvät uutiset ovat, että Suomi on vielä itsenäinen eikä sodassa, ja George Clooney on hengissä ja voi hyvin.

Ja sit päivän respect-kokemus. Mun arvostus Hanna-Leena Hemmingiä kohtaan kasvoi (ei se siis mitenkään poikkeuksellisen matalalla ole tähänkään asti ollut, mutta nousi kuitenkin). Oli hänen blogikirjoitus sitten "populistista julkisuudentavoittelua" tai ei, niin mun mielestä on aivan loistavaa, että se sanoo, mitä ihmiset ajattelevat! Munkin mielestä Jarmo Korhonen vaikuttaa läpimädältä luuserilta (mutta tää vaan fiilis- ja mediapohjalta, Hanna-Leena tuntee varmaan paremmin). (Saankohan mäkin nyt vihaiset viestin Jarmon veljeltä? Musta olis mahtavaa, jos saisin!).

Medialukutaito - tai miten minusta tuli vainoharhainen

Mitä mieltä pitäisi olla koko vaalirahakeskustelusta (siis muuta kuin tuntea tätä vahvaa déjà vu –tunnetta ja aina välillä tarkastaa, että ei, ei nyt kyllä ole 2008)? Puolueet ovat saaneet rahaa vaalikampanjaan, joka on ihan ok. Mutta miten ne nyt sekoilee tän kertomisen kanssa? Kokoomus ja demarit voisivat nyt kiireenvilkkaa kertoa, mistä heidänkin rahat ovat tulleet, koska se, että ne eivät kerro vaikuttaa jotenkin tosi salamyhkäiseltä. Keskusta suurena avoimuuden airueena julkisti kaiken, mutta sekoilee nyt jostain syystä ihan hulluna. Ja mikä siinä on, että pääministeri keksii päästään juttuja, ja nyt keskustelua käydäänkin jostain typerästä semantiikasta (”Pääministeri valehtelee”, ”ei, pääministerillä on vaan tosissaan tosi huono muisti").

Matti Vanhanen on kyllä harvinaisen sitkeä jätkä. Ajatella, miten helposti on ministereitä saanut lähteä aikaisempina vuosina, mutta Matti se vaan porskuttaa. Erot ovat olleet varmaan siinä tilanteessa ihan kohtuullisia, mutta edes valtionavun antaminen golfkerholle, jossa on jäsen, tai tissimuijan kanssa tekstailu ei vaikuta niin isoilta sählingeiltä, kuin mitä Masa nyt tekee. Koko ajan sillä on ollut kaikenmaailman naisskandaalia ja tiesmitä käräjöintiä, ja nyt tää vaalirahauusinta, jossa pääministeri ehkä on, ehkä ei ole valehdellut eduskunnalle. Mutta Vanhanen saa jatkaa, koska hallitus luottaa häneen.

Enter Hesari. Ne tietävät, että viimeksikin he pystyivät vaikuttamaan ministerin eroon. Siihen asti oli ”Kanervan henkilökohtainen asia”, kenen kanssa se viestittelee, mutta kas – eräänä päivänä HS julkaisi etusivullaan jutun, jota kuvitti kaksi suurta kuvaa: Ilkka Kanerva ja Johanna Tukiainen. Tuksua ei haluttu yhdistää puolueen imagoon, ja niin sai kiireenvilkkaa Jyrki alkaa soittelemaan Brysseliin. Nyt Hesari yrittää uudestaan. Heitä harmittaa, kun Vanhanen saa vaan jatkaa ja jatkaa, ilman rangaistusta. Otsikko tänään onkin: ”Vanhasen hallituksen suosio laskussa”. Kokeillaan siis, saataisiko pientä kiilaa ajettua hallituspuolueiden väliin tällä? Kun otsikoi suuresti valtakunnan ykköslehdessä, että hallituksen suosio on laskussa, voi joku yrittää tehdä korjausliikkeitä, koska eivät halua mennä uppoavan laivan mukana. It’s worth a shot. (Paitsi että jos lukee koko jutun, käy ilmi, että pääasiassa Keskustan suosio on romahtanut. Kokoomus on hieman ”alavireessä”, ja RKP polkee paikallaan. Yllätys.)

Mökki Suomesta?

Raskaus on jännittävää aikaa, ja tietyllä tavalla mun mielestä raskaus on naisten armeija. Samalla tavalla kuin miehet, sukupolvien ja yhteiskuntaluokkien ja taustojen yli saattavat bondata muistelemalla armeijajuttuja (koska face it, ne on kaikilla oikeasti aika identtisiä), niin täysin vieraita naisia voi yhdistää raskausaika. Naiset kyselevät, ja kertovat mielellään omat odotustarinansa, ja etenkin he, joilla odotus ja synnytys on tuoreessa muistissa, vertailevat mielellään kokemuksia. Miehet puhuvat armeija-aikanaan niin paljon armeijasta, siksi ettei heillä sillä hetkellä ole juurikaan muuta elämää. Se on myös näkyvää, koska he ovat lähes aina armeijareleet päällä. Samalla tavalla on ehkä raskauden kanssa. Se on näkyvää; tässä vaiheessa raskautta ei kenellekään ole enää epäselvää, että perheenlisäystä on tulossa. Ja vaikka mulla on kaikenlaista muuta elämää, niin raskaus on ihmisillä päällimmäisenä mielessä, ja tietysti itsellä myös. Niinpä keskustelut usein johtavat raskauteen, synnytykseen, lapsiin jne.

Näin ollen, raskaus ei enää ole ”omaa”, niin kuin se oli alussa. Se on asia, joka yhdistää niin montaa ihmistä, että siitä voi hyvin puhua, mutta tiettyjä juttuja haluan kuitenkin pitää omana ja yksityisenä. En uskaltanut kertoa alussa juuri kellekään, koska pelkäsin että jinxaan sen, ja jotain kamalaa tapahtuu. Kerroin sitten, kun housut alkoivat kiristämään, koska pian se näkyisi. Ja silloin tiesin, että nyt ollaan jo turvallisemmalla ajanjaksolla. Vaan ei toiset. Jotkut ovat sitten rohkeita. Martina Aitolehti ja Esko Erikäinen aikovat peräti synnyttää televisiossa. Iltasanomat kertoo, että Martinan ja Eskon odotuksesta tehdään 8-osainen tv-sarja. Mahtavaa! Kukapa ei sitä ohjelmaa haluaisi katsoa? Uutisessa kerrottiin, että pari kertoi maaliskuussa, että heille tulee vauva marraskuussa. Jestas, ei ole tainnut parilla pissa kuivua testitikussa kun on jo ollut puhelin kädessä ja Seiskan numero pikavalinnassa valittuna. Aika rohkeaa. Ja mikäpä ei olisi jännittävämpää kuin nähdä ”miten Martina ja Esko kasvavat kesän ja syksyn aikana vanhemmuuteen”? Kahdeksan jakson verran. Niin että tallentavat digiboksit nyt vaan valmiiksi.

Ja sitten huonoja uutisia Perussuomalaisille: taas tänne on muuttamassa yksi ulkomaalainen. Uutisen mukaan Sebastian Vettel etsii Suomesta kesämökkiä. No niinpä tietysti. Se lauloi yhden lauseen suomalaista laulua televisiossa, ja nyt hän onkin suomen suosikkiulkkari, jolle varmaan kohta tarjotaan joku tontti ja kunnallisvaaliehdokkuus jostain pitäjästä. Step aside Roman Schatz ja Keith Armstrong, Suomi saa kohta uuden Virallisen Ulkomaalaisen. Mä en siis itse usko siihen, että se oikeasti etsii täältä mitään kesämökkiä. Niin kuin uutisessakin sanotaan, niin Vettelin linkki Suomeen on suomalainen fysioterapeutti. Well, siinäpä linkkiä kerrassaan. On mullakin venäläinen vahaaja, vaan en ole minä vielä käynyt tontteja skauttaamassa Viipurista.

Meille tulee ihmisvauva

Luin pari kuukautta sitten Imagesta jutun, jossa toimittajapariskunta oli päättänyt, etteivät kerro ihmisille kumpaa sukupuolta heidän lapsensa on. Siis vaikka se lapsi oli jo olemassa. Se oli pitkä ja mielenkiintoinen artikkeli, ja vaikka mun mielestä tää niiden kasvatuspäätös menikin välillä vähän överiksi, niin tajusin kyllä sen pointin siinä taustalla. Ja nyt huomaan sen yhä selkeämmin omassa elämässäni.

Toimittajan perheen kantava ajatus oli suurinpiirtein tämä: he eivät halua kasvattaa lastaan tiettyyn sukupuolirooliin, ja he halusivat, että lapsi saa kehittyä omaksi persoonakseen ilman yhteiskunnan asettamaa sukupuolimuottien taakkaa. Voi kuulostaa vähän kaukaa haetulta (eikö muka niin ole automaattisesti?), mutta ei itse asiassa ole sitä yhtään, huomaan nyt. Kaikki haluavat asettaa syntymättömänkin vauvan johonkin muottiin. Ja kun siitä ei voi tietää mitään muuta kuin sen sukupuolen, niin se tehdään sen perusteella. Tyttö tulee olemaan pikkuprinsessa ja poika tulee olemaan urheilijanuorukainen tai potra poika tai jotain. Lähipiirissä on ihmisiä, jotka jo vähän suunnittelevat, että millainen siitä tulee jos se on tyttö, ja millainen jos se on poika. Mutta eikös siinä mennä perse eellä puuhun, minä hermostun. Ei meidän perheemme ajatusmaailmassa tyttö automaattisesti mene balettitunnille tai poika lätkätreeneihin. Ei pojalle osteta pelkkiä traktoreita ja tytölle barbeja! Me halutaan kasvattaa siitä ihminen, jolle tulee persoonallisuus, mä tuhisen puolivihaisesti. Jos se itse keksii, että se haluaa pelkkää pinkkiä ja barbeja ja olla prinsessa, niin sitten se saa olla sitä, mutta tehän ette sitä siihen opeta, tasa-arvoäiti minussa leimahtaa. Ja hups, huomaan käyttäväni juuri niitä samoja argumentteja kuin se toimittajaperhekin.

Oon itsekin nyt vasta huomannut, miten ihmeellisen kiinnostuneita vieraatkin ihmiset ovat siitä, kumpaa sukupuolta tuleva vauva on. Ystävättäreni vähän jopa hermostui mulle, kun en halua ottaa selvää vauvan sukupuolesta etukäteen, koska silloin sille ei voi ostaa vaatteita etukäteen. Miksi ihmeessä ei? Ei kai sitä nyt kuitenkaan VAIN vaaleanpunaiseen tai vaaleansiniseen pueta. Oon käynyt ostamassa vaatteita jo, ja ostanut kumpaakin. Tulee sieltä kumpi hyvänsä, niin se ei vielä 2 kuukauden ikäisenä traumatisoidu vaikka se olisi poika pinkissä potkuasussa tai tyttö sinisessä autopaidassa.

Ei, tästä purkauksesta huolimatta, mä en aio ottaa samaa äärilinjaa kuin se Image-äiti. Lapsen nimeksi ei tule Ruoste tai Puu tai jotain muuta kovin unisexiä, vaan varmaankin ihan sellainen mistä sen sukupuolen pystyy päättelemään. Varmaan sille välillä puetaan pinkkiä tai sinistä ylle, ja juhliin mekko tai skragakin. Sitä ehkä kutsutaan pikkuneidiksi tai –herraksi.
Mä olen ammatissani väittänyt, että syy siihen miksi naispuolisia koomikkoja on paljon vähemmän kuin miespuolisia johtuu osittain kasvatuksesta. Tyttöjä kasvatetaan ahkeriksi ja kilteiksi, pojat saavat piereskellä ja kiivetä puissa. Sitten niille vähän puistellaan päätä ja hymähdetään, että pojat nyt ovat poikia. Tytöiltä kitketään pelleilygeeni aikaisessa vaiheessa. (En mä nyt sano, että tää on yhteiskunnallisesti merkittävä asia, etteivät tytöt opi hassuttelemaan samalla tavalla kuin pojat, mutta se on esimerkki). Samaan hassuun en halua mennä oman lapsen kanssa.

Meille tulee ihmisvauva. Piste.

Maaseudun rauhaa

Vietimme rentouttavan viikonlopun anoppilassa keskisuomessa (kyllä, anoppilassa voi viettää rentouttavia viikonloppuja). Perjantai-iltana Mies kysyi, lähdetäänkö kävelylle meidän rantaan. Oih, kuinka ihanaa. Näin jo sieluni silmin meidät kävelemässä käsi kädessä hiekkaisella tai vaikka vähän kiviselläkin rannalla, Päijänne tyynenä vieressämme, istuisimme kivellä katselemassa ilta-aurinkoa. No ei. MEIDÄN ranta olikin naapurintontin takana, ja sinne mentiin pöpelikön läpi (Mies kutsuu sitä ”poluksi”, hahhaa, jotain maalaishuumoria kai). Me olimme kaikkina aikaisempina kertoina käynyt venerannassa, ja se oli eri juttu kuin tämä MEIDÄN ranta. ”Polkua” pitkin meni myös miljardi kusiaista ja nokkosta, joita sai väistellä ellei niitä halunnut kintuille. Perillä oli sellainen pieni kivikko ja ”laituri” (lisää maalaishuumoria). Mies ehti seistä ”laiturilla” varmaan viisi minuuttia ennen kuin minä ehdin perille. ”Polulla” ei mahtunut kävelemään vierekkäin, ja mun metsäsamoaminen on hitaampaa kuin paikallisten, koska mun pitää tarkasta katsoa mihin asettelen mun Lacoste-kenkäisen jalkani.

Tän meidän ranta –episodin jälkeen viikoloppu kuitenkin oli todella rentouttava; grillausta, saunomista ja hengailua. Me käytiin naapurikunnan markkinoilla, mikä oli ihan huippua. Tein siellä aika kovan julkkisbongauksen; omalla Hunaja-ständillään hunajaa kaupitteli itse Maajussi-Jussi (vähänkö hävettää, että muistin sen).

Sweet new ride

No nyt on vauvalla uusi, kuuma kiesi. Varustelu alkaa olla loppusuoralla, sillä eilen ostettiin vaunut. Brion Combi –vaunut, jos se nyt yhtään kellekään sanoo mitään (ei mullekaan). Vauva on varusteltu nyt kovin ruotsalaisesti kun sänky ja hoitopöytä ovat IKEA:sta ja vaunut Briolta. Swedish engineering, se on ihan hyvä. Kauheasti polttelee noi vaunut tossa eteisessä, että pitäisi päästää jo ajelemaan. Musta ois hirveen hyvä jo vähän treenata niillä. JA: jos on vaunut, niin saa mennä ilmaiseksi bussissa ja ratikassa. Ei kai se kuski nyt sieltä tule tarkistamaan että onko siellä vauvaa vai ei siellä vaunussa.



Mä en myöskään jaksa kantaa kauheita määriä maitoa ja vichyä kaupasta kotiin, kun ne oikeasti ovat kovin painavaa kannettavaa, niin tyhjät lastenvaunuthan olisi erinomainen kuljetusmenetelmä niille! Tosi noloa vaan kun joku tuttu sitten tulee ratikassa vastaan, ja hämmästelee, että jokos se teidän vauva tuli. Ja sitten pitää kuiskata, että ”ei, mulla on täällä vaunussa vaan seitsemän litraa vichyä Lidlistä”.

Äänestysprosentti

Uh, mitkä vaalit. En jaksaisi millään jeesustella alhaisesta äänestysprosentista, mutta taidan kuitenkin. Eli: mitä välii? Jaksoin olla huolissani edellisissä ja sitä edellisissä eurovaaleissa, mutta että vieläkin? Joo, tietenkin pitää alkaa pohtia vaalien validiteettia jos vain 40 % äänestää. Joo, tietenkin se antaa epäedustavan tuloksen kansan mielipiteistä jos yli puolet eivät käytä ääntään. Joo, tietenkin tämä on nyt DEMOKRATIAVAJE, yhyy! Mutta entä sitten? Joo, on se kamalaa, mutta onhan ne äänestäjät saatana aikuisia ihmisiä kaikki. Eläkööt sitten sen tuloksen kanssa. Puolueet ja media syyttelivät toisiaan kilpaa jo kampanjan aikana siitä, kumpiko on reppanampi saamaan unionin asiaa esille. Että kun kukaan ei osaa kertoa mitä se EU tekee, ja kun se on niin kamalan vaikeaa eikä se kosketa millään tavalla ketään meistä eikä se ole tärkeää ja munhan piti mennä silloin äänestyssunnuntaina LEFFAAN, en mä nyt millään ehdi! No kyllä ne mun mielestä kumpikin yrittivät ihan kohtuullisesti, sekä mediat että puolueet että niiden ehdokkaat. Ihan niin kuin äänestäjällä ei olisi mitään vastuuta. Jos se vaikka lukisi lehden tai katsoisi tv:tä tai surffaisi netissä, niin kyllä se varmaan jossain vaiheessa olisi johonkin EU-asiaan olisi törmännyt. Vaan ei, sieltä käännettiin katsomaan mielummin Salkkareita, tai jotain. Onko se nyt niin kamalaa, etteivät ne äänestä? Jos ei kiinnosta, niin omille nilkoillehan ne siinä kusevat. Äänestäminen ei kestä kuin muutaman minuutin, ja se on ihan ilmaista. Mutta ei, sittenkään ei. Ei valiteta. Kaikkein eniten oikein niille olisi, että tehtäisiin tosi paskoja päätöksia ihan kiusallaankin. Mutta kun eivät ne sitä kuitenkaan tajuaisi.

Tämä asia voitaistiin ratkaista, tai ainakin parantaa kahdella tavalla:
1)Lisätä EU-asiaa kouluissa ja vaalien välissä, mutta MIELENKIINTOISELLA tavalla. Ei kukaan jaksa mitään kalvoshowta jossa taas kerran selvitetään EU:n perusrakenteen kolme pilaria. (Tää menee taas siihen, että Alex Stubb on joku euromessias, mutta silläkin riskillä): Onko kukaan lukija koskaan käynyt Alexin eurooppaluennolla, joita se piti aika aktiivisesti silloin kun se oli meppi? Se kierteli ympäri Suomea, kouluissa, yliopistoissa ja ties missä tupailloissa puhumassa. Ja se puhui ymmärrettävästi, ja höysti anekdooteilla. Joo, kovin on amerikkalainen meininki, mutta kuulkaa se toimii. Suomesta kuitenkin löytyy muita hyviä puhujia ulkoministerin lisäksi, ja osa niistäkin osaa puhua euroopan unionista, sillä tavalla realistisella ja rehellisellä tasolla. Ei siis kuseteta että unioni on joku Eldorado, jossa ei ole mitään vikaa tai vammaa vaan pelkkiä hyviä asioita, mutta ei myöskään keskitytä johonkin idioottiyksityiskohtiin, ikään kuin kurkkudirektiivi olisi koko EU. Kiertue voitaisiin suunnitella kunnolla, viihdyttäväksi kokonaisuudeksi (kyllä näitä asioita voi tehdä mielenkiintoisestikin) ja tehdä asiaan liittyvää matskua nettiin ja dvd:lle, jos road show ei ihan joka niemennotkoon ulotukaan. Eikä mennä siihen vanhaan lankaan, että päästetään liikaa poliitikkoja mukaan. Yleensä kun tällaisia asioita tehdään, niin jossain vaiheessa puolueet älähtävät, että jos YKSI poliitikko saa olla mukana, niin sitten pitää olla jokaisesta puolueesta (tasapuolisuutta, saatana!) joku, ja sitten koko homma kusee. Sinne on raavittava ja kiristettävä ja pakotettava ja lahjottava ihmisiä, ja sitten sinne saadaan joku puolueen piiriaktiivi, joka ei ole mitenkään erityisen kartalla koko unionista tai oman puolueensa eurooppapolitiikasta, mutta pakko on olla paikalla kun muutkin on, ja sitten siitä tule paneeli jota kukaan ei jaksa kuunnella.

2)Sähköinen äänestys. Enkä nyt siis tarkoita jotain sähköistä äänestyskonetta siellä äänestyslukaalissa, vaan nettiäänestyksen mahdollisuutta. Mä tiedän, että se on kuulema tosi vaikeaa, koska ei voi verifioida että on äänestänyt (tai jotain, joku tollanen fiba siinä kai on? Tietääkö joku tarkemmin nää vasta-argumentit?), ja sitten ei voida jotenkin taata äänten rekisteröitymistä tai jotain. Mutta onko se nyt oikeasti niin? Verkkopankin tunnarit kelpaavat sähköisina henkkareina jopa KELA:n kotisivuilla, eikö näissäkin? (”Mutta ei, ei näin voida tehdä kun KAIKILLA ei ole verkkopankkia, ammutaan alas, pum”). Ja mä olen itsekin äänestänyt yliopistoni edustajistovaaleissa sähköisesti. Pienempi skaala joo, mutta jos se onnistuu siellä, niin miksei muualla?

Mun piti oikeasti kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta en enää muista mistä, ja johan tässä tätä oksennusta tulikin.

Nuorisotyöttömyydestä ja sen poistamisesta

Ai mutta täähän onkin karmean hyvä idea! SAK siis ehdottaa, että potkuissa pitäisi suosia nuoria ja tuoreita työntekijöitä. Ja just sekunti sitten demarit teki välikysymyksen nuorisotyöttömyydestä. Voisko se verkkosukkamuikkeli nyt vaiks kipittää toiseen päätyyn sitä käytävää, ja selvittää Laten kanssa, että mikä tää Hakaniemen kanta nyt niinku ois?

Hyvään saumaan ajoittivat toki lausunnon. Samaan aikaan Liitolla on käynnissä valtaisa nuorten rekrytointikampanja, jonka kasvoina toimii Duudsonit. SAK:ssa kyllä tiedetään millaisia nuoret ovat. Jos niitä harhauttaa niittaamalla pohjanmaalaista nitojalla hanuriin, niin ne liittyy liittoon joka ei yhtään aja niiden etuja.

Top 10

Top 10 ärsyttävintä asiaa, joita en osannut laittaa järjestykseen, muuten kuin että ne kuuluvat top 10:iin.

Hajasijoitusshow
Nyt vasta yhtäkkiä onkin käynyt ilmi, että hallitus aikoo hajasijoittaa, eikun alueellistaa, vaikka mitä. Tietysti jokaisen kansalaisen kuuluisi lukea hallitusohjelma, tietysti, mutta kun jokainen nyt ei lue. En minä ainakaan. Joskus luin, kun leipä tuli edunvalvonnasta, ja oli pakko, mutta ei enää, koska ei kukaan normaali ihminen halua tai jaksa. No nyt kuitenkin tiedetään, että lääkelaitoksen lisäksi siirretään maalle myös tuhansia muita työpaikkoja, riippumatta siitä, mitä ne työntekijät ovat siitä mieltä. En minä oikeasti väitä tietäväni mitä voi siirtää ja mitä ei, tää lähtee täysin itsekkäästä helsinkiläisnäkökulmasta, mutta mun mielestä toi pakkoalueellistaminen on suorastaan pahansuopaa. Fine, jos uusia toimintoja halutaan alun perin sijoittaa jonnekin Kuusamoon, niin by all means, mutta jos olemassa olevat työpaikat pistetään menemään peräsavoon ja vaan ilmoitetaan työntekijöille, että joko meette sinne tai jäätte ilman töitä näin lama-aikaan, kun mistään muualta ei SAA töitä, niin joo, se on musta ilkeää. Lääkelaitoksen, joka on siis ensimmäinen alueellistettava yksikkö, joka pistetään Kuopioon, on nyt jo joutunut luopumaan johtajastaan sekä monesta työntekijästään. Ne menevät siis mielummin kortistoon ja tällä hetkellä todella epävarmoille työmarkkinoille, kuin muuttavat Kuopioon.

Lex Nokia
”Ei hallitus ole suuryritysten ja EK:n vietävissä!”. Ei olekaan, mutta alkaa olla karmean vaikea perustella kun ne esittävät ja hyväksyttävät kaiken maailman Lex Nokiaa. Ei vaan se, että sen perustelut on sangen epäilyttävät, ja että jopa perustuslakivaliokunta piti sitä epäperustuslaillisena (toi on sana? vrt. unconstitutional), mutta sen lisäksi laki on aika tyhmä. Se saa kiinni yritysvakoilijat, jotka vuotavat yrityssalaisuuksia omasta meilistään omalta työkoneeltaan. No sellaista tyyppiä nyt ei varmaan alunperinkään rekrytoitaisi yritysvakoilijaksi, vaan just ehkä waterboyksi.

Pyöräilijät jalkakäytävällä
Tästä olen valittanut ennenkin, mutta nyt kun kesä on alkanut, niin kaikenmaailman sunnuntaifillaroijat ovat taas kaivaneet Helkaman pyöräkellarista, ja painavat menemään tuolla liikenteessä. Ajotielle ei kuitenkaan uskalleta mennä, niin pyöräillään sitten jalkakäytävällä. Hei jos autot pelottaa niin muuttakaa takaisin maalle, tai menkään julkisilla! Ja samalla tavalla jalankulkijat: jos on kaksi kaistaa, jossa toiseen on maalattu kävelijä, ja toiseen pyörä, niin arvaa kumpaa sinun kuuluu kulkea?

Eläkkeet
Hallitus yritti ehdottaa esittävänsä keskustelunpohjaksi eläkeiän nostamista 65 ikävuoteen. Siitä nousi kamala haloo ja yleislakonuhka ja boikotti ja nootti ja mielenosoitus ja yleinen armageddon. Niinpä siitä luovuttiin. Moni argumentti oli, että miten joku voisi jaksaa, jos on jo tehnyt ruumiillista työtä kymmeniä vuosia ja on aivan sairas, niin pitäisi vielä tehdä LISÄÄ töitä. No eihän kukaan nyt mitään sairaseläkkeen tai erikoiseläkeikien (esim. palomiehet jne.) poistamista ollut esittänyt. Jos on sairas, niin ei tietenkään pakoteta töihin kuolemaan asti. Eläkeiän korottaminen oli tarkoitettu niille, joille oikeastaan on aika sama onko eläkeikä 63 vai 65. Yhä kasvava osa suomalaisista tekee siistiä sisätyötä, joka ei ole fyysisesti rasittavaa. Yhä kasvava osa suomalaisista on yhä paremmassa kunnossa vielä 65 vuotiaana, eikä moni heistä vielä koe olevansa ollenkaan eläkeläinen 63-vuotiaana. Suomessa monesti tahdotaan argumentoida asiaa, josta ei edes keskustella (katso kohdat Hauveli ja Eurovaalimainokset).


Miten jotkut luulevat, että uusi äiti ei voi ymmärtää millaista on arki vauvan kanssa
Muutama vanhempi ihminen uskoo, että tulemme tarvitsemaan heidän lastenhoitoapuaan suunnilleen päivittäin. ”Noin sinä nyt sanot, mutta sano minun sanoneen, sinä soitat meille viikon kuluttua synnytyksestä, ja rukoilet, että me otetaan vauva edes pariksi tunniksi, jotta sinä saat nukkua”. Herranen aika, kyllä mä TIEDÄN, ettei vauvat nuku montaa tuntia putkeen, ja että kun vauva on hereillä, niin silloin on yleensä äitikin. Mutta naiset ovat synnyttäneet ja kasvattaneet ja valvoneet lasten kanssa maailman sivu luolissa ja viidakoissakin, niin on se nyt ihme, jos ei meidänkin perhe siihen pysty. Ja onhan sillä lapsella isäkin, joka ihan yhtä lailla osaa pitää lapsesta huolta, kuin äitikin. ”Ei ne osaa mitään, ne antaa sen sulle takaisin, ja sanovat, voi ei, nyt se kakkaa, mitä tehdään?!”. Hyvä luoja, miesten nyt annetaan johtaa valtioita ja suuryrityksiäkin, luulisi ettei pikkuvauva ole liian suuri haaste heidän kapasiteetilleen. Niin ne ajat vaan muuttuvat. Isät osallistuvat raskauteen, synnytykseen ja lasten elämään varmasti eri tavalla kuin ennen vanhaan, eikä vaippojen vaihto teknisesti lahjakkaalle miehelleni tule olemaan yhtään ylivoimaista, niin kuin ei muillekaan. On ihanaa, että ympärillä on huolehtivaisia ihmisiä, mutta me olemme kaksi aikuista ihmistä, joilla on hyvin realistiset käsitykset siitä, millaista elämä ja arki vastasyntyneen kanssa on. Ja jos kaikki ne neuvojatkin ovat siitä selvinneet, niin eiköhän mekin selviydytä.

Oma takinkääntö tupakkalaissa
Vastustin uutta tupakkalakia (joka siis ei enää ole kovinkaan uusi, vaan kaksi vuotta vanha, ja ajankohtainenkin siksi, että tänään tapahtuu viimeiset kopinulkopuoliset sisätilakessuttelut jatkoaikaravintoloissakin) kun se tuli. Siirsin ravintolakulutukseni pääasiassa paikkoihin, joissa oli jatkoaika, ja joissa vielä sai polttaa sisällä. Yhtäkkiä söimmekin sangen usein Uudenmaankadunn Raflassa, joka oli ainoa ravintola, jossa sai syödä ruokaa ja polttaa tupakkia samassa pöydässä. Mutta kappas, tulee tammikuu 2009, ja raskaustesti näyttää kahta viivaa. Tupakat lensivät roskikseen samantien, ja sen jälkeen en ole kessun kessua polttanut. Perjantaina olin tupakoivien tuttavien kanssa vichyllä (muut joivat viiniä), ja he jauhoivat sitä samaa juttua, jota minäkin vuosi sitten jauhoin, että miten typerä on tämä laki jne. Vaan hups, minä olinkin yhtäkkiä sitä mieltä, ettei se laki ole yhtään hassumpi. On ihan kivaa istua savuttomissa tiloissa, koska savullisissa on aika ahdistavaa, ja että ei se pihalle tai koppiin tupakalle meneminen nyt niin kamalaa ole. Voilá, oli tapahtunut takinkääntö.

Hauveli-kommentit ja muut sammakot
Perussuomalainen Oinospentti sanoi eduskunnan täysistunnossa jotain, joka tulkittiin niin, että hän vertasi homoja eläimiin. Kyse oli samaa sukupuolta olevien pariskuntien perheensisäisestä adoptiosta, ja Pentti oli sitä mieltä, että moraalinen rappio alkaa juuri näin, että hyväksytään epänormaaleja asioita kuten homoparien perheensisäinen adoptio-oikeus, ja jos ei olla tarkkoja niin siitä seuraava askel onkin sitten hauvelin kanssa avioitumisen salliminen. Puhemies tulkitsi, ettei hän sitä ilkeyttään sanonut, vaan korkeintaan tyhmyyttään, (ja tyhmyydestä ei saa eduskunnassa sakottaa). Samankaltainen tapaus hyppäsi silmille toissapäivänä Hesarin etusivulta. Kai Pöntinen, kokkarieurovaaliehdokas Pohjanmaalta mainosti: Stoppi maahanmuuttajasosiaalipummeille, Suomalaisen elämänmuodon puolesta. Ai suomalainen elämänmuoto on sellainen, että siinä ei ole sosiaalipummeja? Luulenpa, että suomalaisia sosiaalipummeja on määrällisesti todella paljon enemmän kuin maahanmuuttajia. Katainen dumasi mainoksen, ja sanoi, että se ei kuvasta Pöntisen näkemystä maahanmuuttajista, vaan vaikuttaa rasistiselta. Tämäkö ei Pöntisparan mieleen ollut juolahtanut hänen suunnitellessaan mainosta? Tästä on siis vedettävissä nyt johtopäätös, että Pöntinen on joko rasisti tai typerä? No, onpas win-win-tilanne äänestäjälle.

Erikoispiirre muuten tossa adoptiokeskustelussa oli se, että valtaosa keskustelusta ei oikeastaan liittynyt siihen lakiesitykseen laisinkaan. Suurin osa ihmisistä puhui siitä, pitäisikö homo- ja lesbopareille antaa adoptio-oikeus. Vaikutti siltä, että siitä puhui osa kansanedustajistakin. Pelottavaa, että ne eivät sen kummemmin ole kartalla siitä, mistä asiasta keskustellaan, mutta päättävät silti pyytää puheenvuoroa. Retoriikka oli monesti tasolla ”jos homopareille annetaan lapsi, niin....” (tähän joku apokalyptinen tulevaisuudenskenaario). Perheensisäisessä adoptiossa se lapsi on jo olemassa. Se lapsi asuu jo siinä perheessä, se pariskunta on jo sen lapsen vanhemmat. Lapsi on jo hankittu, perinteisin keinoin jonkun muun avustuksella. Ei siis ole kyse siitä, että joku random puolustuskyvytön lapsiparka viskataan menemään homoperheeseen kasvamaan homoksi, ilman että siltä kysytään mitään (vai mitä niitää asiallisia argumentteja nyt olikaan). Argumentoitiin siis hirveällä voimalla asiaa vastaan, jota ei edes oltu esitetty.


Huonot vaalimainokset
Jokaisissa vaaleissa on paljon huonoja vaalimainoksia, ja se on tietysti kovin ymmärrettävää. Ehdokkaat eivät ole mainonnan ammattilaisia, eikä ehdokkaalla ole varaa niitä vähiä kampanjarahojaan laittaa mainostoimiston palveluihin. Sloganit ja vaalilauseet keksitään siis itse tai vaalitiimin avustuksella. Mutta jotenkin luvattoman kahvilla useimmat ovat mainostensa kanssa. Suurin osa vaalilauseista ei edes tarkoita mitään, tai ei ole konkreettisia. Vain vaalilauseen näkemällä on täysin mahdotonta päätellä mihin puolueeseen ehdokas kuuluu, tai mitä asiaa hän ajaa. Valtaosa vaalilauseista sopisi joka ikiselle ehdokkaalle. Kuka tekee äänestyspäätöksen ehdokkaan puolesta, koska hän vakuuttaa olevansa ”Suomen ääni Euroopassa”? Eivätkö ne kaikki ole tai olisi sitä? Mitä kertoo ehdokkaasta tai hänen tulevista tekemisistään parlamentissa tai hänen mielipiteistään se, että hän on ”Täyden kympin nainen”? Kuka naisehdokas nyt mainostaisi itseään ”Sellanen kasi miikka -nainen”? ”Lastemme tulevaisuus tehdään tämän päivän päätöksissä”. No totta mooses, mutta minua äänestäjänä kiinnostaa MITKÄ ne päätökset ovat, ja MITEN sinä aiot niissä äänestää! Pitääkö ehdokkaat äänestäjiä idiootteina, vai eikö ne vain tajua, että olisi hyvä jos esitteessä tai mainoksessa olisi jokin muukin mielipide kuin vaikka ”Ihminen ensin. Aina.”.

Jos yritykset myisivät tuotteita niin kuin ehdokkaat myyvät itseään, niin kukaan ei ikinä ostaisi mitään, ainakaan tuotteen oikeaan tarkoitukseen. Kyllä kastelukannujakin voisi mainostaa sloganilla ”Ihminen ensin. Aina.”, eikä se selostaisi tuotteen sisällöstä yhtään sen enempää.

Sitten ovat ne, jotka todella selkeästi sanovat mielipiteensä, joka on tietysti kunnioitettavaa ja kovin ihastuttavaa, mutta asia on sellainen, josta ei päätetä euroopan parlamentissa. Niin kuin nyt vaikka itsenäisyyspuolueen ehdokas, joka mainosti ”Kriittisyys ei riitä. Erotaan EU:sta”. Hyvin selkeästi hän kertoi, mitä ajaa, ja teki sen konkreettisesti. Sellaista äänestäisi mielellään. Vaan kun Suomen EU-jäsenyydestä ei päätetä siellä Euroopan parlamentissa vaan täällä kansallisessa Suomen parlamentissa. Väärät vaalit tuolle mainokselle siis. Yksi ehdokas puhuu ainoastaan terveyspalveluista. ”Onko leikkausjono liian pitkä? Onko lääkärisi epäpätevä?”. Terveydenhuolton on kansallinen ja kunnallinen asia, johon hyvin marginaalisesti noin konkreettisella tasolla vaikutetaan EU:ssa.

Ja sitten ovat vielä ne, jotka maalaavat turhia kauhuskenaarioita, joita kukaan ei edes ole esittänyt. Yhdessä mainoksessa luki, että ehdokas aikoo vastustaa Israelin EU-jäsenyyttä. No voihan näitä keksiä. Vastustetaan porukalla vaikka koulutusjärjestelmän lakkauttamista ja yhden-lapsen-politiikkaa ja valtiollisen sensuuriviraston perustamista. Ei niitä kukaan ole esittänyt - eikä esitä - , eli eipä voida kovin paljosta sitten pistää tilille, jos valittaisiin.

Soinin EU-pätkätyö
Timo Soini on ehdolla eurovaaleissa, koska sen on pakko olla ehdolla kaikissa vaaleissa, koska perussuomalaisista ei tunneta muita kuin se ja Tony Halme, joka ei varmaan voi lähteä ehdolle, kun ei enää osaa varmaan kirjoittaa nimeään, ja Jussi Halla-aho, jota ei päästetty ehdolle, mukamas jonkun muodollisuuden takia. Voidaan sanoa mitä vaan joistain puoluetovereistaan tai puolueen imagosta, mutta Timo Soini on ihan helvetin fiksu jätkä. Ja varmasti hänet myös valitaan Euroopan parlamenttiin. Soini tietää kyllä itsekin kaikki hyvät asiat, mitkä EU on tuonut mukanaan, mutta EU:n vastustaminen nyt on persujen juttu, eikä siitä voida luopua. Eikä se näin kokkarinäkökulmasta edes ole katastrofi, jos Timo Soini valitaan. Timo Soinihan on ilmoittanut, että palaa Suomen politiikkaan heti ensi eduskuntavaaleissa, eli noin puolentoista vuoden päästä. Puolessatoista vuodessa nyt ei kamalasti ehdi saada aikaan Euroopan parlamentissa, ja sen jälkeen hänen paikkansa ottaa listan toiseksi eniten ääniä saanut ehdokas. Koska Perussuomalaiset ovat vaaliliitossa Kristillisten kanssa, on se suurella todennäköisyydellä Sari Essayah, joka taas euroopan parlamentissa kuuluu EPP-puolueryhmään. Se on se suurin, eurooppamyönteisin parlamenttiryhmä, ja sama jossa Kokoomuskin on. Että kyllä sitä Soinia saa äänestää, se sataa sitten viiveellä todennäköisesti EU-myönteiseen laariin.

Auringonpaiste meidän parvekkeella
Aurinko alkaa paistaa meidän parvekkeelle vasta klo 15. Se paistaa kyllä sen jälkeen monta tuntia, ja on sillä tavalla hyvä, että aamupäivällä ehtii sitten vaikka hoitaa asioita, mutta olisi paljon mahtavampaa jos voisi ottaa aurinkoa omalla parvekkeella koko päivän. Voi näitä hyvinvointivaltion ongelmia.


Mä oon satavarma, ettei kukaan jaksanut lukea tänne asti. Mutta avautuminen teki hyvää. Jos en olisi pyhästi vannonut, että minähän en blogissani käytä hymiöitä, saatana, niin tähän tulisi sellainen.

Superhajuaisti

Mä olen aiemminkin päätellyt, että mun supervoima on superhajuaisti (jonka kyllä vaihtaisin lentotaitoon tai ajatustenlukukykyyn HETI), ja raskaana se vaan eskaloituu. Mulla ei kertaakaan ole ollut mitään pahoinvointia, tai muutakaan (mut on tehty synnyttämään. Luulin, että olin uraihminen, mutta ei), mutta jauhelihan paistamisesta tulevat hajut saavat välillä aivan eksessiivisiä mittasuhteita. Täällä seisoo nyt asunnon joka ikinen ikkuna sepposen selällään, kuten myös parvekkeen ovi ja kaikki sen lasitukset. Kohta on lähdettävä evakkoon, jonnekin Kampin kaduille, missä leijailee vaan katupölyä ja saasteita, jotka siis vieläkin ovat ihan ok mun herkälle nenälle.

Olin tiistaina HS-raadin kevättapaamisessa. Hesari on koonnut noin sadasta henkilöstä raadin, joka joka viikko vastaa erilaiseen kysymykseen, ja perustelee vastauksen. Raati on ollut tosi hauska, koska se pakottaa välillä ajattelemaan asioita, jotka muuten ehkä älyllisen laiskuuden takia jäisivät pohtimatta. Saska Snellman piti kevätkauden päättäjäispuheen, jossa oli top 10 -lista asioista, jotka tämän vuoden aikana ovat ärsyttäneet häntä. Hieno idea! Mä aion tehdä samanlaisen. Mä en kuitenkaan osaa suhtautua näihin asiohin niin kevyesti, että voisin vaan listata ne asiat tähän, vaan munhan täytyy ensin tyyliin tehdä excel-lista KAIKISTA vuoden ärsyttävistä asioista, ja siitä sitten ryhtyä karsimaan, ja toivoa, että saan raakattua asiat kymmeneen. Lista siis odotettavissa huomenna.

Liian kuuluisa ja liian fiksu

Suomalaisilla miehillä on vaikeaa. Yks on liian fiksu ja toinen on liian kuuluisa.

Voi Arto Paasilinna parkaa. Se on siis liian kuuluisa. En mä edes tiedä tarkalleen mistä se koko spektaakkeli sai alkunsa, mutta lehdethän uutisoivat, että Paasilinna oli jonkunlaisessa tappelussa kahden teinin kanssa Kampin Keskuksessa. Paasilinna on analysoinut mistä se johtuu, ja se johtuu siitä, että Paasilinna on liian kuuluisa ja tällaisten tempausten taustalla on kateus. No kyllä julkkikset varmaan joutuvatkin kärsimään ihmisten kateudesta joskus. Mutta… Siis mä en nyt väitä, että olen teinipoikien kautedenkohteiden auktoriteetti ja älyttömän hyvin perillä niistä, mutta voisin kuvitella että ihan tosi, tosi korkealla sillä listalla ei ole just Arto Paasilinna. Mutta joo, salee ei Arton kännillä ollut mitään tekemistä asian kanssa, vaan kateelliset teinipojat vaan piti Artoa liian kuuluisana.

Ja toukokuun Nina Mikkonen –palkinnon voittaja on myös selvillä! (Ei huolta, mä keksin ton palkinnon just ite, ei sitä OIKEASTI ole olemassa. Vielä. Timo T.A.:lla on varmaan joku esitys vetämässä jossain Myrskylän kunnanvaltuustossa). Ja voittaja on…: ARI VATANEN. Onnea Ari, tosi hieno saavutus, tää on hieno palkinto! Oonkin tässä tosi kauan ollut sitä mieltä, että lähes pääasiassa fiksua väkeä on alkanutkin olla meidän puolueessa. Mitä nyt välillä sekoillaan joidenkin tissimuikkeleiden kanssa, mutta pääasiassa on ollut ihan skarppia väkeä. Abortti on murhaa –väki on siirtynyt krisuihin, ja hauvelisuhteista huolestuneimmatkin ovat löytäneet omemman aatteellisen kodin. Mutta kas, voihan niitä paluumuuttaa takaisin, vaikka niitä yritetään loppusijoittaa jonkun muun maan ristiksi.

Hetken tuli déjà vu –fiilis (Ari Vatanen ilmastonmuutoksesta ja itämeren suojelun tarpeellisuudesta: ”nuo ovat myyttejä, joita heitetään lonkalta”). Missä olenkaan kuullut yhtä pettämätöntä argumentaatiota? Ai niin joo: Nina Mikkonen useasta ruotsalaisesta tutkimuksesta, joiden mukaan päivähoito on hyväksi lapselle: ”Tuollaiset ruotsalaistutkimukset, ne ovat nollatutkimuksia, jotka ne ovat itse keksineet”. Ja sitten mä muistinkin, että miksi se palkinnon nimi piti muuttaa Nina Mikkonen –palkinnoksi (kun sen nimi oli aikaisemmin Vitun idari –palkinto).

Lip-lap, lip-lap...

Terveisiä Tampereelta. Tulin esiintymään insinööreille. Mikäs sen hauskempaa perjantai-illan puuhaa kuin neljä tuntia junaa ja tunti insinöörejä?
Päivän ravintolasuositus: Fabianinkadulla, Aleksin ja Espan välissä on avannut uusi italialainen ravintola(tai sitten se ei ole uusi, mutta MÄ löysin sen vasta tänään, ja niinkin nopeasti vain siksi, että ystävä ehdotti lounastreffejä sinne) nimeltä Prego. Sairaan hyvää ruokaa, kiva sisustus ja ilmapiiri, ja nopea palvelu (mulle nykyään tärkeää. Kun on nälkä, on nälkä HETI).
Ja sitten vahinko kiertämään. Kaverini Minnalla luki tänään Facebook-statuksessaan (ilman minkäänlaista selkeää syytä, mut that's beside the point): Lip-lap, lip-lap, maanmainio laituri!
Niin että arvatkaa mikä on soinut päässäni koko päivän? Laulakaapas kerran, ihan huvikseen. Lip-lap, lip-lap, maanmainio laituri. Noin. Nyt se soi teilläkin.

Julkkisehdokas

Tämän päivän Hesarissa oli juttu Jani Sievisestä ja Joona Puhakasta. Lehdessä on juttusarja, jossa kerrotaan aina samaa aikaa kahdesta eurovaaliehdokkaasta, jotka kisaavat samoista äänistä. Viimeksi taisi olla Ukko Metsola ja Pilvi Torsti, jotka molemmat brändäävät itseään asiantuntijoina. Tänään oli siis kaksi urheilijaa.

Mietin julkkisehdokasjuttua paljon viime eduskuntavaalien alla. Mua ahdisti, että mut silloin tällöin laitettiin julkkisehdokaskategoriaan, koska a) en pidä itseäni mitenkään julkkiksena (se on pääasiassa termi jota käytetään jostain tähtitanhukisojen missiosallistujasta tai tosi-tv-popparista tai tunnetusta näyttelijästä tai jotain. Siis oikeasti kuuluisista ihmisistä), ja b) mähän olen oikeastaan ihan perusbroileri. Liityin Kokoomusnuoriin 15-vuotiaana, tahkosin läpi joka helvetin luottamustehtävän Kokoomusnuorissa, niiden pohjoismaisessa kattojärjestössä, Nuorten Pohjoismaiden Neuvostossa, omassa ylioppilaskunnassani, Suomen Ylioppilaskuntien Liitossa ja kunnallisella tasolla. Olin siis NIIN perusbroileri kun olla voi. Sitten kuitenkin jossain vaiheessa tein osa-aika-ammatinvalinnan, joka toi mukanaan silloin tällöin tv-esiintymisen tai lehtijutun. Voilá: olinkin julkkisehdokas, enkä vakavasti-otettava-ehdokas. En mä tarkoita, että broilerit pitäisi ottaa yhtään sen vakavammin, mutta yleensä otetaan. Niistä tehdään jopa valtiosihteereitä. Itse asiassa JUURI niistä tehdään yleensä valtiosihteereitä. Olin siis vahvasti sitä mieltä, että ei ole aina julkkisehdokasta titteliin katsominen, koska alla saattoi olla pätevä, ajatteleva ihminen, jonka voisi ottaa yhtä vakavasti kuin kenen muun tahansa ”tavisehdokkaan”. Olen siis yrittänyt tämän takia suhtautua avarakatseisemmin myös julkkisehdokkaisiin, ja olla teilaamatta heitä heti osaamattomina. Mikä yksinoikeus broilereilla ja politiikkaan vihkiytyneillä sitä paitsi mukamas edes on politiikkaan? Ihan niin kuin ei voisi tajuta asioita jos ei ole seurannut niitä likeltä vuositolkulla.

Mutta kappas vaan, taas jäin aamun hesarin äärellä kiinni itselleni. Ajattelin, voi ei, ne kyselee niiltä salee tosi vaikeita, ja sit ne ei osaa vastata (niin kuin NYT-liite aina tekee, ihan tahallista ilkeyttään, ja sitten nauretaan Maria Guzeninalle kun sillä menee kaksi taulua sekaisin tai jotain). Tietenkin kysyivät. Paitsi että eivät vaikeita. ”Mikä on yhteispäätösmenettely?”. Kysymys, jonka vastauksen tietää varmaan suuri osa kansalaisistakin; ainakin ne jotka edes joskus ovat vaikka lukion tunnilla perehtyneet EU:n päätöksentekoon. Mutta ei Jani Sievinen. Okei, tietenkin olisi plussaa jos ehdokas tietää, miten päätökset EU:ssa syntyvät. Toisaalta: miten sikaa kysyä tollasta. Ei kysytty Ukolta ja Pilviltä tuota. Niiltä kysyttiin oikeita substanssikysymyksiä, ei niille pidetty mitään yhteiskuntatietouden pistareita. Jopa päämedia siis suhtautuu vähän läpällä julkkisehdokkaisiin, miksipä ei siis kansalaisetkin? Mutta kuten sanoin, jäin itselleni kiinni tekeväni samoin. Ainakin asetin riman alemmaksi. Ahdistus iski heti ensi palstamilleillä. ”Toivottavasti ne osaa, toivottavasti ne ei nolaa itseään”. Onhan se nyt kamalaa, että ajattelee noin. Ei kai yhdenkään puolueen pitäisi asettaa ehdokkaita, joiden puolesta saa hätäillä substanssihaastattelussa? Ja kuinka paljon alemmas asetin heille rimankin! ”Katos vaan, toi Joona Puhakka on kuullut Lissabonin sopimuksesta, hienoa!”. Siis haloo! JOKAINEN on kuullut Lissabonin sopimuksesta, jos on lukenut yhdenkään päivälehden tai katsonut yhdenkään uutislähetyksen viimeisen parin vuoden aikana. Suuri osa kansalaisista tietää jopa pääpiirteittäin mistä se kertoo, tai ainakin jotain sen sisällöstä, ellei muuten niin Irlannin äänestämisien myötä.

Joona Puhakka sanoi tosi fiksusti haastattelussa: ”Ei entistä uimahyppääjää olekaan syytä äänestää, mutta Joona Puhakkaa on”. Ja niinhän se on. Julkkisehdokaskin pitää arvioida yksilönä, niin kuin kaikki muutkin ehdokkaat. Ehkei pidä kärsiä suhteettomasti koko loppuelämäänsä siksi, että aikoinaan oli poikkeuksellisen lahjakas jossakin asiassa. Ei se lahjakkuuden määrä ihmisessä mikään vakio ole, että ”jos se osasi uida tosi kovaa, niin se ei varmaan ole kovin fiksu”. Pilvin pimein ehdokaslistoilla on ehdokkaita, joiden kovin näyttö tai titteli on ”peruskoulu suoritettu”, ”reservin upseeri” tai epämääräisesti ”projektipäällikkö”. Mikä heidät muka automaattisesti tekee niin päteviksi, ettei heidän asiantuntemustaan tarvitse kyseenalaistaa ja dissata?

Tästä nälkävuoden mittaisesta puolustuspuheesta huolimatta, voin kuitenkin paljastaa, etten aio äänestää jutun haastateltavista kumpaakaan. Enkä ketään muutakaan julkkista. Mutta toivon heille samoja lähtökohtia kuin kelle tahansa muulle kauppatieteiden kandidaatille tai yrittäjälle.

Ja jos ketään kiinnostaa, niin itse äänestän Ukko Metsolaa, ja suosittelen sitä muillekin.